Talouskriisi jatkuu ja Suomen on tehtävä valintoja : Suomessakin uuden työllistävän kasvustrategian luominen on vaikeaa

Englannin pääministeri Gordon Brown vaati viime viikolla, että EU:lle on luotava uusi kasvustrategia, joka vahvistaisi yhteiseurooppalaisia julkisia rahoituslaitoksia sekä tukisi työllisyyttä.
Nykyisen finanssi- ja talouskriisin historia on toistaiseksi lyhyt mutta sitäkin satuttavampi. Kriisin ensimmäiset merkit tulivat esiin Yhdysvalloissa syksyllä 2007, mutta juuri kukaan ei ottanut näitä merkkejä vakavasti. Jonkin aikaa kuuluisuutta saavuttivat Nouriel Roubinin kaltaiset tuhon teoreetikot, mutta nyt ovat optimistisemmat äänenpainot saaneet jalansijaa. Yhdysvaltain keskuspankin Fedin pääjohtaja Ben Bernanke on nähnyt “kevätversojen” olevan nousemassa taloudessa. Nähtäväksi jää, onko tämä vain niin sanottua virallista optimisia.
Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ennusteen mukaan maailmantalouden kasvu kääntyy tänä vuonna ensimmäisen 60 vuoteen negatiiviseksi, -1.3 prosentin laskuun. Toisaalta kasvun merkkejä on mutta vain Euroopan ulkopuolella. Kiinan talouskasvu saattaa nousta jopa lähelle toivottua kahdeksaa prosenttia, Intian talous kasvoi vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana yli viisi prosenttia ja Etelä-Koreassa teollisuustuotanto on kääntynyt kasvuun. Toisaalta myös Aasiassa on kovia kokevia, viennistä voimakkaasti riippuvia talouksia kuten Singapore ja Taiwan.
Toisaalta Euroopasta kuuluu yhä hälyttävämpiä lukuja: Saksan talous putoaa tänä vuonna viisi prosenttia, Espanjan yli 10 prosenttia sekä Latvian ja Viron jopa 18 prosenttia. Näissä luvuissa kiteytyy kaksi eri linjaa: yhtäältä EU:n vanhojen jäsenmaiden kasvu pysähtyy ja toisaalta uusien jäsenmaiden kuplatalous puhkeaa. Näistä edellinen koskettaa koko Euroopan unionia, koska se supistaa kysyntää laajemminkin, kun taas jälkimmäinen rassaa muutamia yksittäisiä jäsenmaita ja niihin varojaan syytäneitä ulkomaisia pankkeja.
Optimismi saamassa jo liikaakin sanansijaa
Yhdysvallat oli vuosina 2002-2007 kansainvälisen talouden voimakkaan kasvuvaiheen moottori. Sen liittovaltion budjetista ja vaihtotaseesta koostuvalla kaksoisvajeella rahoitettiin enimmillään 40 prosenttia maailmankaupan kasvusta. Maailman kulutusjuhla, josta erityisesti kiinalaiset ja muut halpatuottajat hyötyivät, rahoitettiin siis tavallisen amerikkalaisen velkaantumisella. Maailmantalouteen syntyi sekä budjetti- että vaihtotaseiden syvien vajeiden kautta pysyvä epävakaisuus.
Viimeaikaisessa keskustelussa hulvattomasti rahaa käyttäneet amerikkalaiset rahoituslaitokset ja kuluttajat on nostettu, ja perustellusti, kriisin syntipukeiksi.
Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa, että kotimaisen kulutuksen sijasta kohtuuttomia ylijäämiä keränneet maat, kuten Kiina, ovat myös vaikuttaneet maailmantalouden epätasapainoon. Tosiasiassa sekä ylijäämä- että vajemaat ovat kanssasyyllisiä nykyisiin ongelmiin.
Nykyisen kriisin kehityspolkuja on kuvattu erilaisilla kirjainleikeillä. Viime kuukausien osakekurssien voimakkaan nousun katsottu merkitsevän sitä, että suhdannekäyrältään L-kirjaimen muotoinen kriisi on vältetty. Optimisimmat uskovat, että tästä kriisistä onkin tulossa pelättyä lyhyempi ja V-kirjain on paras tapa kuvata sen luonnetta.
Osakekurssien nousun sanotaan edeltävän ehkä puolella vuodella reaalitalouden toipumista. Tätä näkemystä on perusteltu myös sillä, että voimakkaan laskun jälkeen energian ja mineraalien maailmanmarkkinahinnat ovat kääntyneet nousuun, mikä johtuu ennen kaikkea Kiinan ja Intian jatkuvan kasvun luomasta kysynnästä.
Toisaalta vanhoissa teollisuusmaissa teollisuustuotanto putoaa jyrkästi, vaikka putoamisvauhti on hidastumassa. Pelkään kuitenkin, että optimismi on saamassa liikaa sanansijaa. Totta kyllä luottamus pankkisektorilla on osaksi palannut ja vielä enemmän vaikuttavat massiiviset kansalliset ja kansainväliset elvytyspaketit. IMF:n mukaan maailmassa on tähän mennessä käytetty 4 100 mrd dollaria talouksien elvyttämiseen joko suoranaisena julkisena tukena tai veronalennuksina.
Elvytyspakettien vaikutus laimenee ajan mittaan
Yhdysvallat on kulkenut elvytysvaatimuksen kärjessä ja vaatinut samaa myös EU-mailta. Ne ovat kuitenkin Saksan johdolla olleet haluttomia voimakkaaseen velkaantumiseen ja painottaneet, että niiden sosiaaliset turvaverkot ovat myös elvytyspolitiikkaa, koska kasvavat työttömyyskorvaukset ja sosiaalimenot tukevat kulutuskysyntää työttömien määrän kasvaessa noin 10 miljoonalla vuoteen 2010 mennessä.
Euroopassa ollaan huolestuneempia syvästä budjettivajeesta ja velkaantumisesta kuin Yhdysvalloissa, jossa Barack Obaman hallinto on aloittanut hyvin kunnianhimoisen ohjelman. Siinä yhdistyvät talouden elvyttäminen, yritysten pelastaminen ja talouden rakennemuutos kohti ilmastoystävällistä energiapolitiikkaa sekä parempaa koululaitosta ja terveydenhuoltoa.
Itse uskon, että W-kirjain antaa todennäköisimmän kuvan todellisuudesta. Suuretkaan elvytyspaketit eivät voi ratkaista talouden perimmäisiä ongelmia, vaan niiden vaikutus alkaa ajan mittaan laimentua. Tosin hallitusten poikkeukselliset nopeat elvytysratkaisut ja kansainvälisen yhteistyön onnistuminen auttoivat kasvu- ja kulutussysäyksen antamisessa taloudelle.
Omaisuusarvojen yleinen ja voimakas lasku syö kuitenkin osakekurssien pitkäaikaista nousua, eikä reaalitaloudessakaan näy pitkän aikavälin kasvun mahdollisuuksia. Nyt meneillään olevan elpymisen jatkuminen suoraviivaisesti ei ole millään tavalla taattua.
Protektionismia uusin muodoin
Perinteisesti on sanottu taantuman ruokkivan innovaatioita. Nyt vannotaan yleisesti “vihreän kasvun” nimiin ja painotetaan, kuinka uuden ympäristö- ja energiateknologian markkinat ovat maailmalla voimakkaassa kasvussa. Niistä saattaakin tulla uusi kasvusektori, varsinkin jos kansainvälinen ilmastosopimus saadaan lähitulevaisuudessa aikaan. Toisaalta on muistettava innovaatioiden kypsyvän kaupallistetuiksi tuotteiksi vasta10-15 vuoden viiveellä.
Tulevaisuuden ennakointi on hyödytöntä ilman rakenteellisten muutosten huomioimista. Viime aikoina on kirjoitettu paljon keynesiläisyyden paluusta, erityisesti Yhdysvalloissa, sekä kapitalismin kriisistä. Velkaelvytys on tietysti keynesiläistä politiikkaa ja nykyisen kriisin juuret amerikkalaisen kapitalismin ylilyönneissä ovat jättäneet siihen vaikeasti poistettavan tahran.
Valtion rooli taloudessa on vahvistunut ja protektionismin leviämistä pelätään. Tosin on huomattava, että vaikka vienti- ja tuontirajoituksia on alettu kauppapolitiikassa ottaa käyttöön, niin samalla protektionismin luonne on muuttunut. Nyt suojelupolitiikkaa ujutetaan muun muassa kansallisiin elvytyspaketteihin ja pankkien vakavaraisuussäännöksiin.
Kiina ja muut ylijäämämaat tuskin alkavat purkaa massiivisia valuuttavarantojaan ja valtiollisia sijoitusyhtiöitään, sillä ne ovat osoittautuneet hyviksi puskureiksi ja poliittisen vaikuttamisen välineiksi taloudellisen kriisin iskiessä. Selvää kuitenkin on, että Kiinan ja muidenkin Aasian maiden on harkittava uudelleen talousstrategiaansa: ne eivät voi enää jatkossa laskea sen varaan, että vanhat teollisuusmaat ovat valmiita kantamaan massiivisia kauppataseiden vajeita. Niiden on ryhdyttävä stimuloimaan kotimaista kysyntää, investoitava sosiaalisiin tarpeisiin ja siten laskettava kohtuuttoman korkeaa säästämisastettaan (Kiinassa 40 prosenttia bkt:sta).
Suomi vaikeiden valintojen edessä
Suomi toipui 1990-luvun alun lamasta uusteollistumisen ja kansainvälistymisen ansiosta. Teollisuuden osuus bkt:sta nousi 25 prosenttiin ja viennin osuus 45 prosenttiin (oltuaan alle 20 prosenttia). Nyt viennin osuus on jo kääntynyt laskuun ja se on nyt 36-37 prosenttia bkt:sta. Uusteollistuminenkaan ei ole todennäköinen vaihtoehto: vaikka elektroniikkaklusteri voi uudistua, niin se alkaa olla kypsää teollisuutta ja suomalainen puunjalostusteollisuus tuskin palaa entisiin vahvuuksiinsa, ainakaan Suomessa.
Englannin pääministeri Gordon Brown vaati viime viikolla, että EU:lle on luotava uusi kasvustrategia, joka vahvistaisi yhteiseurooppalaisia julkisia rahoituslaitoksia (EIB ja EBRD) sekä tukisi työllisyyttä.
Yhtä lailla voidaan sanoa, että Suomi tarvitsee myös uuden kasvustrategian. Sellaisen strategian elementtejä onkin alettu etsiä: Esko Ahon johdolla valmistui viime vuonna kansallinen innovaatiostrategia ja nyt Antti Tanskasen johdolla etsitään pääministeri Matti Vanhasen toimeksiannosta Suomelle uutta kolmatta tietä kapitalismin ja suunnittelutalouden välistä. Nyt innovaatiotoiminnalle ollaan järjestämässä verohelpotuksia.
Suomen kuten monen muunkin kohdalla uuden kasvustrategian luominen on vaikeaa siksi, että vaikka vanhaa teollista pohjaa kyettäisiin täydentämään palveluita korostavalla tuotekehittelyllä, niin sillä voidaan lähinnä paikata jo tapahtuneita menetyksiä. Panostus uusiin teollisuudenaloihin on paikallaan, mutta niiden työllistävä vaikutus tulee olemaan pitkään sangen rajallinen. Taidamme olla vaikeiden valintojen edessä.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.