Toimiiko elvytys talouskriisissä?

Raimo Väyrynen
Lapin Kansa

Talouden
elvyttäminen ei ole helppoa varsinkaan Yhdysvaltojen kaltaisessa laajassa ja heterogeenisessa maassa, jossa ei voida mielekkäästi soveltaa niin sanottua
täsmäelvytystä.

Vastaukset kansainväliseen finanssi- ja talouskriisiin ovat pääasiassa
olleet kolmenlaisia: pankkien vakaus ja rahoituskyky on haluttu taata
julkisella rahoituksella, korkotasoa on laskettu ja elvytyspaketteja on
laadittu. Vastaukset talouskriisiin ovat kaikissa keskeisissä maissa
olleet samankaltaisia, vaikka esimerkiksi Saksaa on moitittu EU:n
piirissä liian vaatimattomasta elvytyspaketista.

Yhteisinä piirteinä kansallisissa reaktioissa ovat olleet myös
kansainvälisen yhteistyön korostaminen sekä vaatimus suurista
elvytyspaketeista. Kun nykyisen kriisin maailmanlaajuinen luonne ja
syvyys havaittiin syksyn aikana, niin päättäjät alkoivat vaatia nopeita
ja laajamittaisia toimia sen keston lyhentämiseksi ja kielteisten
vaikutusten rajoittamiseksi.

Tällainen reaktio on ollut paikallaan sikäli, että aikaisemmat
talouskriisit osoittavat tarpeen toimia nopeasti. Laajamittaisen
elvytyksen vaatimus on ollut niin voimakas, että kriittisiä ääniä ei
ole juuri kuulunut. Vaikka konservatiivit tavallisesti arvostelevat
valtion puuttumista vapaiden markkinoiden toimintaan, niin harva uskoo
tällä hetkellä niiden kykyyn palata itsesäätelyllä tasapainoon
(ainakaan ilman suuria kustannuksia yksityisille ja yrityksille).

Pikemminkin konservatiivit ovat keskittyneet vartioimaan sitä,
ettei finanssimarkkinoiden säätelyssä mentäisi liian pitkälle.
Suursijoittaja Georg Soros on viime aikoina ansioitunut vapaiden
markkinoiden kriitikkona. Hän on korostanut ns. refleksiivisessä
teoriassaan, kuinka huonosti säädellyillä markkinoilla on taipumusta
ampua yli tuhoisin seurauksin kuten nyt on tapahtunut monien maiden
rahoitusmarkkinoilla.

Yhdysvallat on maailman suurimpana taloutena kansainvälisessä
elvytyksessä keskeisessä asemassa. Vaikka niin EU-mailla kuin
Kiinallakin on merkitystä kriisiä ratkaistaessa, niin ilman
Yhdysvaltoja se ei onnistu. Yhdysvaltojen keskuspankki ja
valtiovarainministeriö ovatkin syksyn aikana ahkeroineet eräiden
suurten luottolaitosten pelastamisessa valtion haltuun ja niiden
omistusjärjestelyissä. Rahaa on poltettu yhteensä yli 1000 miljardia
dollaria. Keskuspankin ohjauskorkoa on myös laskettu lähelle nollaa.
Näillä toimenpiteillä finanssi- ja talouskriisiä on onnistuttu
rajoittamaan pahimmalta, mutta sen ratkeaminen ei ole vieläkään
näköpiirissä.

Siksi Yhdysvaltojen elvytyspakettiin, jonka yhtenä osana ovat
sangen tiukkaehtoiset julkiset lainat maan autoteollisuudelle, on
kiinnitetty erityistä huomiota. Maassa vallitsee melkoinen
yksimielisyys siitä, että paketin on oltava kooltaan tuntuva ja se on
saatava aikaan pikaisesti. Presidentti George W. Bushin hallinnon
ollessa käytännössä poissa pelistä Barack Obaman uutena presidenttinä
odotetaan allekirjoittavan elvytyslain pian, jopa ehkä
virkaanastujaispäivänään.

Obaman onkin yleisen luottamuksen palauttamiseksi toimittava
nopeasti. Elvytyspaketin kooksi arvioidaan noin 750 miljardia dollaria,
joka on pari prosenttia Yhdysvaltojen bruttokansantuotteesta. Kyse on
tuntuvasta summasta, joka kasvattaa edelleen liittovaltion velkaa ja
lisää siten tulevien sukupolvien maksutaakkaa. Toisaalta voidaan sanoa,
että ellei kriisin syvenemistä voida pian pysäyttää, niin tämä taakka
tulee olemaan vielä suurempi.

Vaalikampanjassaan Obama lupasi panostaa muun muassa julkiseen
terveydenhuoltoon, käsiin murenevien liikenneväylien parantamiseen sekä
vaihtoehtoisten energiamuotojen kehittämiseen. Syksyn aikana on Obaman
lähipiirissä hylätty se ajatus, että taloudellinen kriisi estäisi
uudistuspolitiikan toteuttamisen luvatulla tavalla. Pikemminkin on
päädytty siihen, että uudistuksista ja niiden rahoituksesta tulee tehdä
yhdessä elvytyspolitiikan ydin.

Talouden elvyttäminen ei ole helppoa varsinkaan Yhdysvaltojen
kaltaisessa laajassa ja heterogeenisessa maassa, jossa ei voida
mielekkäästi soveltaa niin sanottua täsmäelvytystä. Investoinneilla
infrastruktuuriin, terveydenhuoltoon ja uusiin energialähteisiin on se
ongelma, että vaikka ne luovat työpaikkoja niin niiden taloudelliset
kerrannaisvaikutukset näkyvät suhteellisen hitaasti. Ne eivät toisin
sanoen täytä nopean elvytyksen vaatimusta.

Veroalennuksien ei uskota menevän riittävästi uuteen kulutukseen, vaan sukanvarteen.

Toinen suuri ongelma koskee amerikkalaisen päätöksen
epärationaalista luonnetta. Kun liittovaltion ja osavaltioiden
kongressit jakavat rahaa, niin erilaiset lehmänkaupat johtavat
epäjohdonmukaisiin ja jopa järjettömiin lopputuloksiin.

Hyvän esimerkin tästä tarjoaa amerikkalaiskaupunkien pormestareiden
äskeinen 800-sivuinen raportti, missä heillä oli ehdottaa 11 000
elvytysprojektia, niiden joukossa koirapuistojen rakentaminen.

Suuren elvytyspaketin onnistumisen ja uskottavuuden kannalta onkin
tärkeää, että siitä karsitaan pois siltarumpupolitiikka ja suoranainen
korruptio. Obaman hallinnolle olisi myös huonoa mainosta, jos elvytys
sisällöltään ja toteuttamistavaltaan noudattaisi vanhaa politiikkaa.