Turkkilaiset tulevat taas
Suomen Kuvalehti
Katri Merikallio

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Hanna Ojanen kommentoi Turkin ja EU:n suhdetta Suomen Kuvalehdessä.


Turkkilaiset tulevat taas


Arabikevään maat vakuuttavat, että Turkin malli on heidän tiensä. Minkälaista esimerkkiä Turkki tarjoaa naapureilleen?


’Minareetit ovat pistimiämme, kupolit kypäriämme, moskeijat ovat kasarmimme ja uskovaiset armeijamme”, siteerasi Recep Tayyip Erdogan yli sata vuotta vanhaa runoa Istanbulissa — ja lensi putkaan.


”Tämä ei päättynyt vielä tähän”, hän ehti huutaa ennen pidätystään.


Vuosi oli 1997 ja Erdogania – Istanbulin suosittua pormestaria – syytettiin uskonnollisesta kiihotuksesta. Hänelle luettiin kymmenen kuukauden vankilatuomio. Armeija piti kynsin hampain kiinni Turkin maallisuudesta ja sen silmissä hurskas Erdogan oli ylittänyt rajan.


Kaksitoista vuotta myöhemmin kesäkuussa 2011 Turkin pääministeri Recep Erdogan, 57, ja hänen johtamansa konservatiivinen AKP saivat kolmannen perättäisen suurvoiton maan parlamenttivaaleissa. Ja vankilassa istuu muslimipoliitikkojen sijasta alati kasvava joukko Turkin armeijan kenraaleita.


Erdogania ei ihailla vain Turkissa, hän on selvästi suosituin kansainvälinen poliittinen johtaja suuressa osassa Lähi-itää.


Karismaattinen Erdogan on muuttanut Turkin asemaa maailmalla enemmän kuin yksikään edeltäjistään ehkä Turkin kantaisää Kemal Atatürkia lukuun ottamatta. Atatürk hautasi Ottomaani-imperiumin ja käänsi turkkilaisten katseet sisäänpäin. Erdogan on taas avannut ikkunat apposen auki joka suuntaan. Hän on päättänyt, että Turkin ulkopolitiikalla on yksi tehtävä: luoda hyvät suhteet joka ainoaan naapuriin.


Jo vilkaisu karttaan osoittaa, että tehtävä ei ole helppo.


Yhden miehen show


Sen jälkeen kun arabikevät leimahti vuosi sitten, Erdogan on yhdessä ulkoministeri Ahmet Davutoglun kanssa sukkuloinut alueella erityisen tiiviisti.


Kun pitkä ja tyylikäs Erdogan laskeutui syyskuussa Kairon lentokentälle, tuhannet egyptiläiset ottivat hänet vastaan kuin rocktähden. Salamavalot välkkyivät ja väki hurrasi. Isällisesti hymyilevä Erdogan tervehti ihailijoitaan arabian kielellä.


Kaksi päivää myöhemmin Erdogan painoi hartaana päänsä alas juuri vapautetussa Tripolissa ja polvistui rukoukseen satojen kapinallisten kanssa.


Parin päivän päästä hän jo rohkaisi Tunisiassa maan uusia johtajia rakentamaan demokratiaa ja vakuutti, että todellinen muslimi voi hyvin johtaa maallista valtiota. Islam ei mitenkään ole ristiriidassa demokratian kanssa, hän painotti.


Ja kun Erdogan matkustaa, häntä seuraa satojen turkkilaisten liikemiesten valtuuskunta, joilla on salkuissaan valmiina uusia kauppasopimuksia, rakennushankkeita, sijoitusneuvoja ja asetarjouksia.


Erdogan lentää mielellään myös luovuttamaan Turkin valtion ruoka-apua Somalian nälänhädän uhreille ja peittoja Pakistanin tulvista kärsiville; lohdun sanoja ja konkreettista apua muslimiveljille eri puolille maailmaa.


Palestiinalaisten oikeuksien puolestapuhujana Erdoganista on tullut jo ilmiö. Hän ei jätä käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta sivaltaa Israelia sen epäinhimillisestä miehityspolitiikasta. Ja jokainen sivallus Israelin suuntaan on lisännyt hänen suosiotaan Lähi-idässä entisestään.


”Turkki on yhden miehen show, Erdogan päättää kaikesta itse. Mutta hänen politiikkansa alueella on ollut hyvin taitavaa. Talousasiat kulkevat aina hänen mukanaan, ja Turkin pehmeä vaikutusvalta on todella vahvassa kasvussa”, arvioi itsenäisen Turkki-komission pääsihteeri, itävaltalainen diplomaatti Albert Rohan.


Saippuaoopperan voimalla


Erdogan syntyi vuonna 1954 Istanbulissa ja vietti lapsuutensa Turkin konservatiivisessa koillisosassa. 13-vuotiaana hän palasi Istanbulin köyhälle laitakaupungille. Intohimoinen jalkapalloilija tienasi koulurahoja myymällä kadulla limonadia ja rinkilöitä.


Koska jalkapallosta ei saanut riittävää elantoa, Erdogan opiskeli taloushallintoa ja liittyi yliopistovuosinaan kommunismin vastaiseen opiskelijarintamaan.


Vuodet Istanbulin aikaansaavana pormestarina 1995–1998 kasvattivat nopeasti hänen suosiotaan, ja 2001 hän perusti yhdessä nykyisen presidentin Abdullah Gülin kanssa konservatiivisen, islamin arvoja kunnioittavan ja taloudellista vapauttamista ajavan AKP:n.


Jo seuraavana vuonna AKP voitti maan parlamenttivaalit kirkkaasti.


Moni arabikevään maa katsoo ihaillen kohti pohjoista. Turkki ei menesty ainoastaan taloudellisesti ja poliittisesti, vaan se on kyennyt myös luomaan uskonnon osalta toimivan yhteiskunnan.


Erdoganin ilosanoma – maallisuus, maltillinen islam, vuoropuhelu, demokratia – kuulostavat vahvasti myös siltä, mitä Yhdysvallat ja Israel haluaisivat nähdä levottomassa Lähi-idässä. Siksi Erdoganin liekaköysi on pitkä.


Turkki on ollut läntisen sotilasliitto Naton uskollinen jäsen vuodesta 1952. Washingtonille riittää, että Turkki seisoo puolustusliiton toiseksi suurimman armeijansa kanssa ruodussa silloin kun tarve vaatii.


Yhdysvalloista on peräisin myös turkkilaisten oivallus siitä, että todellinen vaikutusvalta syntyy mielikuvien kautta. Turkkilainen saippuaooppera Noor (Valo) koukutti vuosien ajan kymmenet miljoonat arabikatsojat tv:n eteen aina Syyriasta Marokkoon.


Tuore hittisarja Loistava vuosisata sukeltaa puolestaan 1500-luvun Ottomaani-imperiumin kukoistukseen ja sulttaani Suleiman Suuren elämään.


Sarjoissa on juuri sovelias annos seikkailua, romantiikkaa ja seksiä, jotta muslimikotiäidit eri puolilla Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa voivat huoleti upota niiden maailmaan.


Kiivaasti kasvava Turkish Airlines puolestaan lennättää vuosittain uusilla koneillaan eurooppalaisten lisäksi miljoonia venäläisiä, iranilaisia ja syyrialaisia turisteja Istanbuliin ihailemaan sulttaanien palatsia Topkapia sekä maailman kuulua Sinistä Moskeijaa.


Istanbul on jälleen alueen napa.


Pax Ottomana


Kaikki eivät pelkästään riemuitse Turkin uudesta aktiivisuudesta.


”Katso karttaa. He rakentavat uudelleen vanhaa Ottomaani-imperiumiaan”, toteaa egyptiläinen toimittaja.


Ottomaanien imperiumi kesti kuusi vuosisataa 1300-luvulta aina ensimmäiseen maailman sotaan asti, ja se ulotti valtansa syvälle kolmella mantereella.


Se että Turkin nykyjohto heiluttelee sapelin sijasta viisumivapauksia ja vapaakauppa-alueita, ei heidän mielestään tarkoita uuden imperiumin rakentamista.


”Me emme pyri tietoisesti viemään malliamme muille, mutta jos muut haluavat apuamme, me annamme sitä”, Erdogan on perustellut aktiivisuuttaan.


Turkin uuden ulkopolitiikan todellinen isä on ulkoministeri Davutoglu. Kansainvälisen politiikan professori toimi vuosia Erdoganin keskeisenä ulkopoliittisena neuvonantajana ennen kuin hänet nimitettiin ulkoministeriksi 2009.


Pieni hymy kasvoillaan ulkoministeri kiertää naapurustoa lähes tauotta, milloin ei ota naapurimaiden ulkoministereitä vastaan Ankarassa. Hänen mukaansa Turkin ainoa tavoite on luoda alueelle pysyvä rauha, Pax Ottomana, hän lisää.


Davutoglu puhuu kuitenkin mielellään ”historian normalisoinnista”.


”Turkin rajat ovat keinotekoisia”, hän on selittänyt.


”Tietenkin me kunnioitamme niitä kansallisvaltioiden rajoina, mutta samaan aikaan meidän täytyy ymmärtää, että on olemassa luonnollisia jatkumoita. Näin se on ollut vuosisatojen ajan.”


Mallina ”arabikadulle”


Minkälaisen mallin Turkki sitten tarjoaa arabikevään maille? Uskonnon suhteen Turkin perustuslaki on tiukka. Valtio on maallinen ja avoimesti uskontoa harjoittavalla muslimilla ei 2000-luvun alkuun asti ollut asiaa sen enempää valtion virkaan, yliopistoon kuin armeijaankaan.


Erdogan on joutunut tasapainottelemaan sanojensa kanssa puolustaessaan uskonnon ja valtion pitämistä erillään. Jo se että hänen puolisonsa Emine Erdogan kulkee tiukka huivi päässään, on saanut maalliset turkkilaiset kihisemään raivosta.


AKP:n toistuva menestys vaaleissa kertoo kuitenkin konservatiivisten arvojen kasvusta. Huivipäisten naisten määrä Istanbulin kaduilla lisääntyy tasaisesti ja jopa yliopistot ovat paineen alla joutuneet hyväksymään opiskelijoitten huivit.


AKP kuitenkin kiistää olevansa islamistinen puolue ja vertaa itseään Euroopan kristillisdemokraattisiin puolueisiin. Se ei ole milloinkaan esimerkiksi esittänyt islamilaista šaria-lakia Turkille.


Eri asia on, kelpaako Turkin malli lopulta Egyptissä valtaan nouseville islamilaisille puolueille tai Libyan väliaikaiselle johdolle. Ne ovat jo ilmoittaneet haluavansa šarian lainsäädäntönsä pohjaksi.


Arabikevään maista Tunisia on pisimmällä uuden perustuslain muotoilussa, ja maan johto on lupaillut, että perustuslaista on tulossa täysin maallinen.


”Arabikadulla”, kansan syvissä riveissä, ihaillaan myös Turkin dynaamista taloutta. Euroopan sairaana miehenä tunnettu Turkki on pitkään ollut melkein ylikunnossa.


Vuonna 2010 Turkin talous kasvoi 8,9 prosenttia, vauhdilla jonka ohittivat ainoastaan Kiina ja Intia.


Pääministeri Erdoganin yhdeksän vallassaolovuoden aikana maan kansantulo asukasta kohti on kolminkertaistunut, vienti on nelinkertaistunut ja inflaatio on pudonnut 37 prosentista 9 prosenttiin.


Toisin kuin moni EU-maa, Turkki täyttäisi helposti Maastrichin sopimuksen vaatimukset. Sen budjettialijäämä on alle neljä prosenttia ja julkinen velka 43 prosenttia bruttokansantuotteesta.


Turkin talous on nyt maailman 17. suurin. Nuori, suhteellisen hyvin koulutettu väestö, investoinneille myönteinen joustava talouspolitiikka ja vakaa poliittinen ilmapiiri houkuttelevat sijoittajia etenkin Lähi-idän maista ja Aasiasta.


Suuret turkkilaiset rakennusyhtiöt tekevät puolestaan jättiurakoita ympäri Lähi-itää, turkkilainen autoteollisuus kukoistaa, samoin tekstiili- ja elektroniikkateollisuus. Asevienti on viidessä vuodessa seitsenkertaistunut.


Vaikka EU on edelleen Turkin tärkein vientikohde, kauppa Iranin, Irakin ja Pohjois-Afrikan maiden kanssa kasvaa ennätyksellistä vauhtia.


EU:n rukkaset kirveltävät


Kun Erdogan aloitti Turkin pääministerinä 2003, hänen keskeinen tavoitteensa oli saattaa Turkki EU:n jäseneksi.


Vuonna 2012 Turkki on kauempana EU:sta kuin koskaan. Jäsenyysneuvottelut ovat jäissä ja turkkilaisista enää 38 prosenttia pitää EU-jäsenyyttä ”hyvänä asiana”.


Vuonna 2004 prosenttiosuus oli 73.


Turkki otettiin virallisesti EU:n tasaveroiseksi jäsenehdokkaaksi useiden muiden Itä-Euroopan maiden kanssa Helsingin huippukokouksessa 1999.


Neuvottelut alkoivat ja Turkki teki omasta mielestään kaiken, mitä siltä pyydettiin. Maassa vietiin läpi kahdeksan suurta lakiuudistuspakettia: kolmannes perustuslaista muutettiin, kansainväliset ihmisoikeussopimukset otettiin käyttöön, kuolemanrangaistus poistettiin, naisten asemaa parannettiin, työ kidutuksen estämiseksi tiivistyi. Armeijan vaikutusvaltaa kavennettiin ja kurdi-kysymystä alettiin ensi kertaa käsitellä avoimesti.


”Turkin vaikuttava kehitys kaikilla aloilla kymmenen viime vuoden aikana on selvästi ollut sidoksissa maan EU-jäsenyysehdokkuuteen ja sen edistymiseen”, todettiin Martti Ahtisaaren johtamassa Turkki-komission raportissa 2009.


Turkki muuttui, mutta niin muuttui myös Eurooppa. Islam-fobia ja ongelmat EU:n uusien jäsenvaltioiden kanssa käänsivät yleisen mielipiteen jyrkästi Turkki-kielteiseksi.


Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ja Saksan liittokansleri Angela Merkel käänsivät 2008 kelkkansa ja tekivät selväksi, että Turkki voi päästä korkeintaan ”erityissuhteeseen” EU:n kanssa, ei muuta.


Turkkilaiset ovat olleet avoimen katkeria ja syyttävät EU-johtajia lupausten pettämisestä.


Vaikka vanheneva, velkojensa alle nääntyvä Eurooppa kiinnostaa yhä harvempaa, Turkki iski takaisin.


Vieraillessaan Saksassa marraskuussa 2011 Erdogan ryöpytti Merkeliä useita kertoja Saksan turkkilaisvähemmistön kohtelusta ja rohkaisi maanmiehiään opettamaan lapsilleen ensin turkkia, vasta sen jälkeen saksaa.


Saksan kolme miljoonaa turkkilaista kuunteli Erdoganin suoraa puhetta haltioituneena, ja paluumuutto Saksasta Turkkiin on kiihtynyt entisestään.


Ranska sai kuulla kunniansa, kun sen parlamentti hyväksyi lain, joka teki armenialaisten kansanmurhan kieltämisestä rikoksen. Turkki katkaisi sotilaalliset ja diplomaattiset suhteensa ja ilmoitti, että jos laki astuu voimaan, Turkki asettaa Ranskalle myös talouspakotteita.


Brittien vuoro oli hätkähtää tammikuun puolivälissä, kun Turkki kertoi haastavansa kuninkaallisen perheen jäsenen Sarah Fergusonin oikeuteen siitä, että tämä salakuvasi lastenkotien kurjia oloja matkallaan Turkissa. Syyttäjän mukaan Yorkin herttuatar halusi tietoisesti tahrata Turkin maineen ja vaatii tälle jopa 22 vuoden vankeustuomiota.


Toinen todellisuus kotona


EU:lta saatujen rukkasten jälkeen Turkin kurssi on muuttunut. Maassa on meneillään suuria oikeudenkäyntejä, jotka ovat herättäneet vakavan huolen Turkin oikeuslaitoksen riippumattomuudesta.


Kaltereiden taakse on passitettu parin vuoden aikana satoja Turkin armeijan korkeita upseereja. Viimeksi joulukuussa 2011 pidätettiin puolustusvoimien entinen komentaja, kenraali Ilker Basbug. Upseereita syytetään terroritoiminnasta ja yrityksestä kaapata Erdoganilta valta vuonna 2003. Vaikka pidätyksiä on tehty jo kauan, yhtään tuomiota ei ole luettu.


EU:ssa ja sotilasliitto Natossa Turkin armeijan johdon joukkopidätyksiä on katseltu hämmennyksen vallassa. Kyllä, vallankaappaus on vakava syyte, mutta upseerien joukkopidätykset eivät kuulu demokratian tapoihin hoitaa asioita. Etenkin kun Turkin oikeuslaitoksella on tapana pidättää ensin ja ryhtyä vasta sen jälkeen keräämään aineistoa syytettä varten.


Vuosi 2011 päättyi myös toimittajien joukkopidätyksiin. Turkkilaisvankiloissa istuu nyt sata toimittajaa, enemmän kuin missään muussa maassa. Heidän joukossaan on useita tutkivia journalisteja, jotka ovat kirjoittaneet kriittisesti hallituksen toiminnasta, erityisesti kurdi-kysymyksessä. ”Terroristeja”, totesi Turkin johto toimittajista, kun asiasta heiltä kyseltiin.


Myös kirjailijoita, kustantajia, tutkijoita ja ihmisoikeusaktivisteja on jälleen pidätetty. Tuhansia nettisivustoja on suljettu.


Toimittajat ilman rajoja -järjestö sijoittaa Turkin sananvapauden osalta sijalle 138 kaikkiaan 178 maasta. Viidessä vuodessa Turkin sijoitus on heikentynyt 40 pykälää.


Niin Etyj kuin Euroopan neuvosto ovat arvostelleet ankarasti vangitsemisia ja vaatineet sananvapauden turvaamista.


”Mutta eivät turkkilaiset enää juuri välitä eurooppalaisten sormenheristelystä. Miksi he jatkaisivat enää reformeja, kun EU ei enää heitä kiinnosta”, arvioi Ulkopoliittisen instituutin tutkija Hanna Ojanen.


Pääministeri Erdoganin oma kiivas kampanjointi palestiinalaisten oikeuksien puolesta joutuu sekin outoon valoon, kun katseen kääntää Turkkiin.


Turkin kurdit ovat vaatineet samoja vähemmistöoikeuksia ja autonomiaa kuin palestiinalaiset vuosikymmenten ajan, mutta lyhyen suojasään jälkeen, Turkki on jälleen iskenyt kurdien kimppuun täydellä voimalla. Kurdeja on väestöstä 20 prosenttia.


Satoja kurdeja on vuoden 2009 jälkeen pidätetty epäiltynä yhteyksistä kurdien PKK-järjestöön, jota syytetään terrorismista. Pidätettyjen joukossa on parlamentin jäseniä, kaupunginjohtajia ja tavallisia puoluevirkailijoita.


Suuri osa vankiloissa istuvissa ei ole saanut syytettä, ja tuomiota voi joutua odottamaan jopa 10 vuotta.


Naisten asema on sekin taantunut Erdoganin valtavuosina jyrkästi. YK:n kehitysjärjestö listaa Turkin naisasioissa sijalle 101 kaikkiaan 109 maasta. Vielä kymmenen vuotta sitten sen sijaluku oli 63.


Turkin malli ei ehkä sittenkään ole kaikkien kannalta ihanteellisin.


Pikku-Putin?


Niin kauan kuin Turkin naapurustossa kuohuu, valonheitin ei ikävällä tavalla kohdistu Turkin sisäisiin ongelmiin. Eikä Turkin etelähelmoista puutu murheita.


Erdogan on jo kääntänyt selkänsä vanhalle ystävälleen Syyrian pääministeri Bashar Assadille, ja vaatii nyt lännen kanssa itsevaltiaan välitöntä eroa.


Myös kiista Iranin ydinohjelmasta on sekin langennut Turkin syliin. Ulkoministeri Davutoglu on viime viikot sukkuloinut Teheranin ja Ankaran väliä etsiessään kompromissia, joka tyydyttäisi sekä Irania että länttä, jotta Turkin kannalta hankalat kauppapakotteet voitaisiin välttää.


Amerikkalaisten vetäydyttyä Irakista Turkki etsii myös siellä keinoa estää maan pirstaloituminen eri uskontokuntien kesken. Erdogan on onnistunut luomaan hyvät suhteet Irakin kurdeihin, ja jos Irak repeää, myös Turkki palaa nollapisteeseen oman kurdikysymyksensä kanssa.


Mutta pääministeri Erdoganilla on enää runsas kolme vuotta aikaa viimeistellä Pax Ottomanaa. Sen jälkeen hän ei voi jatkaa enää pääministerinä.


Erdogan on kuitenkin tarkkailijoiden mukaan yhä mieltyneempi valtaansa ja käyttää sitä entistä autoritaarisemmin. Jotkut kutsuvat häntä jo pikku-Putiniksi.


Vertaus voi olla osuva. Turkissa on jo vireillä perustuslakiuudistus, jossa Erdogan ajaa presidentille suuria valtaoikeuksia. Huhut kertovat, että Ankarassa kaavaillaan Moskovan kaltaista vallanvaihtoa, jossa nykyinen presidentti Abdullah Gül ja Erdogan vain vaihtaisivat hattuja.


Se veisi Turkin entistäkin kauemmas Euroopasta.


Jos sillä enää on edes väliä.