Tutkimusinstituutti, joka ei tutkinut
Helsingin Sanomat
Jukka Tarkka

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka arvioi Helsingin Sanomissa (6.5.) professori Osmo Apusen kirjoittamaa kirjaa ‘Silmän politiikkaa: Ulkopoliittinen instituutti 1961-2006’


 


KIRJAT


Osmo Apunen: Silmän politiikkaa. Ulkopoliittinen instituutti1961-2006. Otava. 263 s. 35 e.


Ulkopoliittinen instituutti sai selvittää ja eritellä Suomen virallista linjaa, mutta ei haastaa sitä.



Professori Osmo Apusen Silmän politiikkaa on sisäpiiriläisen selvitys kotipesästään. Apunenhan on kauan sitten johtanut Ulkopoliittista instituuttia seitsemän vuoden ajan ja toiminut sen jälkeen Upin taustalla ja lähiympäristössä erilaisissa asiantuntija- ja painostusryhmissä.


Hän on kuitenkin niin kokenut tutkija, että ei lankea vanhojen kavereiden kehumiseen, kalavelkojen makseluun tai muuhun omahyväisyyteen – ainakaan tavalla, jonka ulkopuolinen havaitsisi. Lukija tuntee saavansa aitoa tietoa.


Apunen tutkii Ulkopoliittinen instituutin elämää ennen sen pääsyä nykyiseen asemaansa eduskunnan hallinnassa. Siihen vanhaan aikaan Upi oli melkoinen kummajainen.


Sen piti olla tutkimuslaitos, mutta taustalla aluksi vaikuttanut Paasikivi-Seura ja sen jälkeen opetusministeriö huolehtivat, että tutkimuksen vapaus pysyy poliittisen kohtuuden rajoissa. Virallista ulkopolitiikkaa sai selvittää ja eritellä, mutta ei haastaa, ja silloin analyysin asenne ei ole aito.


Upissa 1960-luvun lopulla kokoontunut sovietologinen työryhmä aiheutti henkistä epämukavuutta, sillä lännen yliopistoissa syntynyt nimike haiskahti neuvostovastaiselta ja istui huonosti ystävyyspolitiikan hallitsemaan ilmapiiriin.


Yhteiset seminaarit ruotsalaisten ja neuvostoliittolaisten tutkijoiden kanssa eivät onnistuneet. Sovietologityöryhmän raportin käsikirjoitus katosi mystisesti kirjapainosta.


Upi lopetti pahamaineisen s-sanan käytön, loivensi Neuvostoliitto-tutkimuksensa linjaa ja vaikeni Tšekkoslovakian miehityksestä. Instituutti oli niihin aikoihin rähmällään, toteaa Apunen. Vielä 1990-luvulla sen ylimmän hallinnon isokenkäiset yrittivät kävellä Ulkopolitiikka-lehden päätoimittajan yli, kun lehteen oli tulossa kiusallisen kriittinen arvio Mauno Koiviston muistelmista.


Vielä 1990-luvun lopulla presidentti Martti Ahtisaari, pääministeri Paavo Lipponen ja ulkoministeri Tarja Halonen tyrmäsivät sellaisen röyhkeän ajatuksen, että Upi tekisi selvityksen Nato-jäsenyydestä. Hui kauhistus. Kyllä turvallisuuspolitiikan tutkimuksella sentään kohtuuden rajat pitää olla.


Upi onnistui 1970-luvun puolivälissä aloittamaan seminaarisarjan neuvostoliittolaisen, maailmantalouteen ja kansainvälisiin suhteisiin keskittyneen Imemo-tutkimuslaitoksen kanssa.


Kokousten teemavalinnat osuivat Neuvostoliiton kansainvälisen toiminnan kannalta keskeisille alueille. Sen Suomi-suhteita ei käsitelty, eikä varsinkaan Suomen neuvostosuhteita.


Yhteistyössä neuvostoliittolaisten kanssa ei ollut akateemisen innostuksen paloa, mutta ei myöskään ideologista intoa.


Laimea yhteistyö tuotti sen edun, että Upi sai toimia rauhassa. Se ei kiinnostanut Tehtaankadun kotiryssiä, ja lähetystön johto osallistui tilaisuuksiin vain silloin kun protokolla sitä vaati.


Ajoittain rähmälleen pakotetulla instituutilla ei ollut palavaa motivaatiota neuvostoyhteyksien luomiseen. Sen sijaan sillä oli tahtoa luoda yhteydet länteen. Siinä Upi menestyi ja rakensi ajan mittaan kerrassaan vaikuttavan seminaari- ja julkaisuyhteistyön.


Oma tutkimustoiminta oli jokseenkin lamassa 1970-luvun ajan. Upin tehtäväksi jäi virallista ulkopolitiikkaa tukeva valistustyö.


Käytännössä se tarjosi tuulensuojaa uuden ulkopolitiikan esitaistelijoille, joiden ideana oli koukata vasemmalta presidentti Urho Kekkosen ohi.


Presidentti käytti puolueettomuutta ottaakseen etäisyyttä yya-sopimukseen. Uuden eliitin sosiaalidemokraattiset hurjat taas halusivat varmistaa, että sotilaallisen yya-avun saaminen Neuvostoliitosta olisi nopeaa ja helppoa. Upi oli arvokas kulissi, jonka suojassa kelpasi melskata.


Apunen antautuu tutkailemaan Upin turvallisuuspoliittista toimintaympäristöä laajemmin kuin organisaatiohistorian tiukka raami vaatisi. Paikoitellen nämä pohdinnat alkavat elää omaa elämäänsä, mutta se ei haittaa. Ne ovat mielenkiintoisempia kuin tiukka järjestöjargon.


Yya-konsultaatiokynnyksen, puolueettomuusongelmien ja ydinasestrategian käsittely ovat Apusta parhaimmillaan, mutta myös teoksen akateemisinta hengenviljelyä. Apunen pilkkoo tutkimuskohteensa, antaa palikoille nimilapun ja alkaa sitten kokeilla, mihin kaikkiin järjestyksiin ne voidaankaan laittaa ja miten ne eri asennoissa sopivat yhteen.


Työskentely on äärimmäisen systemaattista, mutta raskasta luettavaa. Koko ajan pitää muistaa, mikä olikaan ytimenä Heinrichsin, Paasikiven, Hyvärisen tai Sutelan nimiin kirjatuissa ajatustiivistymissä. Apunen hallitsee suvereenisti tämän pelin, koska on itse luonut ja nimennyt palikkansa, mutta lukija saa ponnistella.


En silti valita. Se kannattaa.


JUKKA TARKKA


KOMMENTTI


Tabut kaatuvat



 


JUKKA TARKKA HS.KULTTUURI@HS.FI KIRJOITTAJA ON VALTIOTIETEEN TOHTORI, JOKA TOIMII VAPAANA TUTKIJANA JA KOLUMNISTINA.

Osmo Apunen kuorii turvallisuuspolitiikasta sen homehtuneet pintakerrokset. Alkaa näkyä sellaista, mitä ei ennen saanut nähdä eikä nimetä, vaikka kaikki tietävät, että siellä se monen kuoren alla piilossa oli.


Suomalaiset suunnittelivat puolustuksensa jo alun perin niin, että sillä olisi voitu torjua myös Neuvostoliiton väkisin tarjoama yya-apu. Näin oli jo ennen Apusen tässä tutkimaa aikaa, jo Paasikiven kauden lopulla.


Apunen tönii toistakin turvallisuuspolitiikan tabua, innottomasti tosin, mutta ei voi sitä välttää, koska se olisi epäjohdonmukaista.


Hän ei näytä pitävän Nato-keskustelua enää kovin kiintoisana, sillä jo liittoutuminen Euroopan unioniin ratkaisi asian. Silloin valitun tien päässä on Nato-jäsenyys, todennäköisesti hyvin kaukana. Sieltä se kuitenkin tulee vastaan, ellei jo valitulta tieltä päätetä äkkiä poiketa.