Ukrainan kriisi mullisti Suomen ulkopolitiikan

Puoli vuotta on hyvin lyhyt aika ulkopolitiikan suunnanmuutoksiin. Nyt takana on kuitenkin kuusi mullistusten kuukautta Ukrainan kriisiä.

Lyhyessä ajassa Suomi sai naapurikseen aivan uudenlaisen Venäjän, ja siksi myös Suomi on aivan uudenlaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa tilanteessa. ”Venäjä paljasti suomalaisille aivan uudet kasvot”, sanoo Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen.

”Nyt ollaan taitekohdassa. Tilanne on ainutkertainen. Lajissaan tällaista konfliktia ei ole ollut aiemmin.”

Suomen naapurina on vaikutusvaltaansa uudella tavalla käyttävä ja suurvaltapolitiikkaansa näyttävä Venäjä, joka vääntää EU:sta itselleen uutta vastustajaa.

Tampereen yliopiston Jean Monnet -professori Hanna Ojanen sanoo, että Suomen ja Venäjän kahdenvälisissä suhteissa eletään nyt murrosta.

Ukrainan kriisin kriittisin hetki oli se, kun Venäjä liitti Krimin itseensä. Nyt eletään vaihetta, jossa kriisi kroonistuu.

Kysymyksiä riittää. Mihin kriisi jättää Ukrainan sisäisesti? Entä mihin tilaan jäätyvät EU:n ja Venäjän suhteet? Mikä onkaan Naton suunta?

Suomi näki kiivaan ulkopolitiikan kevään ja kiivaita keskusteluja linjoista. Keskustelua käytiin ilman konsensusta. Suomalaisessa turvallisuuspolitiikkakeskustelussa tämä on uutta, Tiilikainen sanoo.

Ukrainan kriisiä on leimannut vahva propaganda ja informaatiosodankäynti. Tämä ja tapahtumien arvaamattomuus vaativat sen, että valtionjohdon täytyi reagoida Ukrainan kriisiin hyvin avoimesti.

Tiilikaisen mukaan se, kuinka ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) ja muu Suomen valtionjohto ovat esittäneet oman tulkintansa Ukrainan tapahtumista, on ollut tärkeää. Tilanteen ristiriitaisuus ja vaikeus on haluttu näyttää.

Suomi ei ole tyytyväinen siihen ristivetoon, jota EU:ssa on Venäjän-politiikasta. Siksi Suomi on sillä kannalla, että se tarvitsee EU:n rinnalle toisen raiteen, kahdenvälisen Venäjä-suhteen.

EU:n Venäjä-politiikassa on kolmijako. On kova linja, ovat maltilliset, joihin Suomi kuuluu, ja ovat ne, joille linjalla ei ole niin väliä. ”Yhteistä politiikkaa ei vain pystytä oikein luomaan”, Ojanen sanoo.

EU:n jako juontaa juurensa unionin laajenemisesta vuonna 2004. Mukaan tuli monia entisiä sosialistimaita. Ne ovat nyt erittäin Venäjä-kriittiset maat, kuten Baltian maat ja Puola.

Sitten ovat Saksan ja Suomen kaltaiset maltillisesti tiukat. Tämä ryhmä pohtii paljon talouspakotteiden seurauksia omaan talouteensa. Kolmas ryhmä ovat ne, joiden ykköshuoli ei ole EU:n Venäjä-linja, kuten Espanja ja Portugali.

Hallitusohjelmassa lukee, että Suomi vahvistaa tiiviitä, laaja-alaisia ja monentasoisia kahdenvälisiä suhteita Venäjän kanssa. Samoin on linjattu, että hallitus toimii aktiivisesti EU:n Venäjän-politiikan kehittämisessä.

Kirjauksista kuulee, kuinka Suomessa on aina ollut huoli siitä, että Venäjä ei mitenkään itsestään selvästi integroidu Eurooppaan, Ojanen sanoo.

Suomen ja Venäjän kahdenväliset suhteet ovat nyt vaikeat, mutta ne ovat olemassa. Ministerivierailuja on peruttu, mutta toisaalta ulkoministeri Sergei Lavrov on maanantain ja tiistain Suomessa. Presidentti Sauli Niinistö on puhunut Vladimir Putinin kanssa puhelimessa.

Suhteen vaaliminen on tasapainoilua, sillä Suomi on puolensa valinnut. Se puoli on EU.

”Linja on kirkas, kaikilla on sama sävel”, Tiilikainen sanoo.

EU on Ukrainan kriisissä hankaluuksissa. Yksi kysymyksistä kuuluu, saiko EU omilla toimillaan aikaan kriisin. Joka tapauksessa EU:n ja Venäjän suhde on vaikea vielä pitkään.

Venäjä ruokkii vastakkainasettelua. Maalla on siihen sisäpoliittisia syitä, Ojanen sanoo.

”Venäjä rakentaa EU:sta vastustajaa ja vihollista. Se maalaa kuvaa, jossa EU edustaa väärää ja pahaa, jotain venäläisten omien arvojen vastaista.”

Venäjä kampeaa EU:ta erittäin epämiellyttävään rooliin. Maa hajottaa myös Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöä Etyjiä. Voikin kysyä, onko Etyjiä oikeastaan enää olemassa relevanttina kansainvälisenä toimijana.

Suomelle on aina ollut tärkeää vahvistaa kansainvälisten järjestöjen roolia. Se, miten Suomi suhtautuu jatkossa esimerkiksi Venäjän mahdollisiin yhteistyöaloitteisiin tai vaikkapa Euraasian unioniin, on pohdinnan paikka, Ojanen sanoo.

EU:n heikkous johtuu pitkittyneestä talouskriisistä ja isojen jäsenmaiden sisäisistä ongelmista, Tiilikainen sanoo.

Kriisin hoidossa on näkynyt, mitä EU:n yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle merkitsee se, jos ja kun esimerkiksi Britannia kääntää selkäänsä EU:lle.

EU ei ole terässä, Ojanen sanoo. Eurovaaleissakin nähtiin, kuinka monet haluaisivat oikeastaan vähemmän Eurooppaa. ”Mutta nyt joissakin tilanteissa tarvittaisiin enemmän yhtenäistä Eurooppaa”, Ojanen sanoo.

EU:ta mäiskitäänkin nyt joka taholta. ”Monta asiaa liittyy yhteen. Tietynlainen epäluulo EU:n Venäjän-politiikan mahdollisuuksia kohtaan ruokkii epäluuloa yleisesti EU:ta kohtaan.”

Presidentti Niinistö toivoisi EU:n tiivistävän puolustusyhteistyötä. Sopimukset sallisivat sen. Esteet ovat poliittisia. Britit eivät halua kilpailijaa Natolle.

”Ranska on EU:n yhteisen puolustuksen veturi, ja se yrittää saada Saksaa mukaansa. Saksa tasapainoilee pitääkseen Britannian mukana. Saksalla ei sinänsä ole mitään yhteistyötä vastaan”, Tiilikainen sanoo.

Nato ei siis suinkaan ole ainoa ratkaisu, eikä sitä ennen kriisiä pidetty Euroopan ratkaisuna.

Kylmä sota oli Naton ja transatlanttisen liittosuhteen kulta-aikaa. Koko kylmän sodan jälkeinen aika puolestaan varauduttiin muutokseen. Nyt se tuli.

Vielä on mahdoton sanoa, mitä Ukrainan kriisi todella tarkoittaa Naton uudelle suunnalle.

Toki Nato ja Yhdysvallat käänsivät taas katseensa kohti Eurooppaa. Ainakin hetkeksi.

”Nato sai jatkoaikaa”, Ojanen sanoo.

Vielä syksyllä luultiin, että Euroopan ja Yhdysvaltain suhteiden ydin siirtyisi pois puolustuksesta vapaakauppaan. EU:n ja Yhdysvaltain vapaakauppasopimus olisi uusi Nato.

”Nyt täytyy vähän peruuttaa ja ihmetellä sitä, tarvitaanko Euroopassa Yhdysvaltain vahvistuvaa sotilaallista läsnäoloa. Jos, kuinka kauan”, Ojanen pohtii.

Euroopan taloudelliset ja teolliset syyt puhuvat sen puolesta, että pitkällä aikavälillä puolustusyhteistyötä kannattaa syventää, Ojanen sanoo.

Mutta ei vielä. ”Natossa on periaatteessa toimivat rakenteet, joten miksei niitä käytettäisi?”

Suomalaisessa Nato-keskustelussa on nyt nähty uutta roolitusta ja kiinnostavia siirtymiä esimerkiksi vihreissä.

”Valtionjohto on monia muita varovaisempi”, Ojanen summaa.

Kokoomuksen puheenjohtajavalinta voi vaikuttaa hieman Nato-linjauksiin, Tiilikainen sanoo. ”Mutta on muista pääpuolueista kiinni, muuttuuko Suomen kanta. Kansalaisten kannat eivät ole perusvireeltään muuttuneet.”