Kaleva
Raimo Väyrynen

Markkinat ovat metka ilmiö. Talouden kasvaessa vannotaan niiden nimeen.
Markkinamekanismia pidetään parhaana keinona jakaa pääomat kaikkein
tuottavimpiin kohteisiin, joiden avulla voidaan nopeuttaa talouden ja
tuottavuuden kasvua ja siten lisätä yhteiskunnassa käytettävissä
olevien resurssien kokonaismäärää. Kasvun tulokset jakautuvat
eriarvoisesti, mutta riskin ottamisesta täytyy luonnollisesti palkita.

Päinvastaisista
väitteistä huolimatta markkinoiden kyky itsesääntelyyn on rajallinen.
Talouskriisi toisensa jälkeen osoittaa, että pankit ja yritykset
ottavat voittojen toivossa riskejä, jotka saattavat osoittautua
liiallisiksi, kun usko puhtaaseen markkinajärjestelmään pettää. Kun
talousjärjestelmä joutuu systeemiseen kriisiin, niin pelastajaksi
tarvitaan julkista valtaa sekä rahoittajana että sääntelijänä.

Nyt
olemme sekä koko maailmantaloudessa että Suomessa tilanteessa, jossa
valtio marssii useista ovista kriisin ratkaisijaksi. Pahimmassa jamassa
ovat vajetaloudet, joiden oman budjettirahoituksen lisäksi tarvitaan
kriisin välttämiseksi ylijäämätalouksien resursseja. Niitä on
japanilaisissa pankeissa sekä Kiinan ja Persianlahden maiden
valtiollisissa sijoitusrahastoissa, jotka hankkivat johdonmukaisesti
vähemmistöosuuksia vaikeuksiin joutuneista vanhojen teollisuusmaiden
pankeista ja yrityksistä.

Valtion kasvava
merkitys talouden ohjaamisessa ja sääntelyssä näkyy myös Suomessa.
Rahalaitosten likviditeetin ja maksukyvyn takaamiseksi pääomitetaan
pankkeja ja taataan pankkitalletuksia. Mielenkiintoista on se, että kun
ennen hallitukset kilpailivat pääomaveron alhaisuudella, niin nyt
kilpailukeinona on talletussuojan korkeus. Onneksi tässä asiassa
Euroopan unioni kykeni muotoilemaan yhteisen politiikan, jotta
pankkikriisin hoidosta ei tullut jäsentenvälistä huutokauppaa.

Suomessa
valtio marssii uusilla eväillä yritystoimintaan. Aikaisemmin
valtio-omisteisten yhtiöiden hallinta oli hajallaan useassa eri
ministeriössä. Vanhasen kakkoshallituksen aikana valtio-omistusta
keskitettiin valtiovarainministeriössä toimivaan yksikköön, josta
parlamentaarisesti vastaa puolustusministeri Jyri Häkämies. Tämä oli
yksi keino vahvistaa hänen poliittista painoarvoaan.

Tästä
omistusyksiköstä ollaan nyt siirtymässä seuraavaan vaiheeseen
perustamalla Sodium, jolle tullaan keskittämään valtion
vähemmistöosakkuudet useissa eri yhtiöissä. Näitä ovat muun muassa
Metso, Rautaruukki ja TeliaSonera. Sodiumin ulkopuolelle jätetään
kuitenkin kolme valtion yritystä, Finnair, Fortum ja NesteOil, joissa
valtion osake-enemmistöllä katsotaan olevan erityistä strategista
merkitystä.

Sodiumin perustaminen vaati tietysti
eduskunnan hyväksymisen, mutta sen periaatteellinen puoli onkin tärkeä.
Tähän saakka eduskunta on päättänyt ne rajat, joiden sisällä hallitus
voi yksityistää valtio-omistuksia yrityksissä. Sodiumissa eduskunta
antaa yhtiölle yleisvaltuutuksen sekä myydä että ostaa osakkeita. On
kai taantuman ja alhaisten osakekurssien merkki, että Sodiumin kautta
valtio haluaa hankkia omistukseensa aliarvostettuja pörssiosakkeita.
Tähän saakka on keskitytty osakkeiden myyntiin.

Valtion
kasvava merkitys talousjärjestelmässä tulee näkyviin myös hallituksen
äskeisessä päätöksessä, jolla Finnvera, Avera (Aloitusrahasto Vera) ja
Teollisuussijoitus saavat lisävaltuuksia antaa yrityksille toiminta- ja
vientitakuita. Niinpä Finnveran takausvaltuuksia halutaan lisätä 2,6
miljardista 3,2 miljardiin euroon. Kyse ei ole erityisen riskialttiista
ratkaisusta, koska takuut lankeavat vasta vientikauppojen
epäonnistuessa ja enimmäistappiot valtiolle arvioidaan 50 miljoonaksi
euroksi.

Markkinat
on monissa maissa vallannut paniikki, joka ei ole enää kansallista,
vaan luonteeltaan maailmanlaajuista. Raha ei liiku pankkien välillä ja
laskut maksetaan viime tingassa, jos silloinkaan. Kaikista väitteistä
huolimatta reaalitalous on edelleen Suomessa sangen vahva, ehkä
rakennusteollisuutta lukuun ottamatta, vaikka taantumaa yleisesti
odotetaankin.

Vaikka Yhdysvaltojen talous hiipuu,
niin usko sen pitkän aikavälin menestykseen on luja, mikä näkyy
dollarin kurssin vahvistumisessa. Kun Kiinan talouden kasvu jatkuu 8
prosentin vuosivauhtia ja Intian kasvu on 6 prosenttia, niin EU
taitaakin osoittautua maailmantalouden heikoksi lenkiksi. Venäjällä
valtiolla on rahaa, mutta useat suuryritykset ovat velanottonsa vuoksi
kriisin rajoilla.

Huolimatta EU:n kyvystä toimia
yksissä tuumin pankkikriisin hillitsemiseksi, sen valmius toimia
kollektiivisena talouspoliittisena vaikuttajana on edelleen
kyseenalainen. Vientimarkkinoiden hidastuessa lännessä on tärkeää, että
Kiina kasvattaa kotimaista kysyntäänsä: nyt sen kotimainen
säästämisaste on epäterveellä 40 prosentin tasolla. Kotimaisen
kulutuksen lisääminen Kiinassa loisi uutta kysyntää maailmantalouteen
ja hyödyttäisi myös eurooppalaisia yrityksiä.

Valtion
merkityksen kasvu talous- ja yrityspolitiikassa näkyy lisääntyvinä
vaatimuksina sen osallistumisesta yritysten elinkelpoisuuden ja niiden
voittosuhteen takaamiseen. Minun on vaikea kuvitella, että
noususuhdanteessa Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) puheenjohtaja Antti
Herlin olisi todennut, että ”valtion on pidettävä yritykset pystyssä”
(Kauppalehti 27.10. 2008).

Voihan näinkin
menetellä, mutta silloin tulisi noudattaa Sodiumin linjaa eli valtion
tulisi saada tukisummaansa vastaava osuus vaikeuksissa olevan yrityksen
osakkeista. Tosiasia on myös se, että euroalueella valtiot –
erityisesti Italia ja Saksa – kilpailevat yritysten kanssa
lainamarkkinoilla, mikä nostaa lainanoton suhteellisia kustannuksia.