Valtioiden koolla tehdään politiikkaa
Helsingin Sanomat

Venäjän suuruus on sen ulkopolitiikan kulmakivi, ja sitä perustellaan maan historiallisella asemalla.

Suomessa on puhjennut vilkas keskustelu siitä, saako Venäjää olla pitämättä taloudellisena suurvaltana. Mitkä siis ovat suurvalloille asetetut kriteerit, ja kuka ne määrittelee?

Kansainvälisen oikeuden lähtökohtana on suvereenien valtioiden yhdenvertaisuus. Sellaiset toimijat, jotka täyttävät valtion keskeiset kriteerit, hyväksytään kansainvälisen yhteisön yhdenvertaisiksi jäseniksi kokoon tai väkilukuun katsomatta.

Yhdenvertaisuuteen kuuluu tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Yhtä hyvin suurilla kuin pienilläkin valtioilla on oikeus solmia kansainvälisiä sopimuksia, perustaa järjestöjä ja tunnustaa uusia valtioita. Niillä on kokoon katsomatta yhtä lailla velvollisuus kunnioittaa toisten valtioiden alueellista koskemattomuutta.

Myös kansainvälisissä järjestöissä valtioilla on tyypillisesti tasavertainen asema. Joissakin talousjärjestöissä jäsenvaltioiden valta perustuu kuitenkin niiden maksuosuuteen.

Valtioiden luokittelu suuriin ja pieniin perustuu pikemminkin poliittiseen käytäntöön kuin oikeuskäytäntöön. Se, minkä ominaisuuden perusteella luokittelu on tehty, on riippunut kulloinkin vallitsevasta maailmankuvasta.

1800-luvulla suurvaltastatuksen ratkaisivat geopoliittiset tekijät, kuten pinta-ala, maantieteellinen sijainti ja luonnonvarat. Viime vuosisadalla suurvaltojen tilalle tuli kaksi supervaltaa. Supervaltojen asema perustui puhtaasti sotilaallisiin resursseihin ja erityisesti yhdenvertaisiin ydinpelotteisiin, jotka nostivat Yhdysvallat ja Neuvostoliiton muiden yläpuolelle.

Nykyinen globaali valtajärjestelmä on entistä monimuotoisempi. Valtioiden valta vaihtelee kansainvälisen politiikan eri alueilla, ja rinnalle on noussut uusia toimijoita.

Valtiot ovat myös vahvasti riippuvaisia toisistaan. Valtioiden suuruudesta tai pienuudesta onkin tullut aiempaa suhteellisempi käsite. Toisaalta koolla on yhä merkitystä osana poliittista identiteettiä, ja siksi sillä on yhä keskeinen sija monien maiden ulkopolitiikassa.

Venäjän suuruus on sen ulkopolitiikan kulmakivi. Venäjällä suuruutta ei juuri perustella taloudellisilla tai poliittisilla tekijöillä vaan maan historiallisella asemalla. Historiallisen aseman katsotaan antavan Venäjälle oikeuden lisätä valtaansa kansainvälisissä instituutioissa ja ohjailla politiikkaa naapurustossaan.

Kansainvälisen yhteisön ja kansainvälisen oikeuden näkökulmasta minkä tahansa valtion yksinomaan kokoon perustuvat vaateet vallasta ovat ongelmallisia. Niiden hiljainen hyväksyminen johtaa kansainvälisen oikeuden perusperiaatteiden vähittäiseen heikkenemiseen.

Koko on ollut keskeinen identiteettitekijä myös Suomen ulkopolitiikassa. Suomen pikkuvaltioidentiteetti on perustunut ennen muuta maantieteelliseen asemaan ja historiallisiin kokemuksiin uhanalaisuudesta.

Suomen pinta-ala ja taloudellinen potentiaali nostavat sen vähintään eurooppalaiseen keskisarjaan. Näkemyksellä maan pienuudesta on perusteltu niin hyvien naapurisuhteiden kuin ulkopoliittisen konsensuksenkin tarvetta.

Valtioiden koko on entistä enemmän katsojan silmissä. Se on kuitenkin myös politiikanteon väline, sillä perinteistä suurvalta-asemaa haikailevat maat katsovat kansainvälisen järjestyksen kehittyvän sellaiseen suuntaan, jossa valtioiden koko on keskeinen valtapoliittinen tekijä.

Olisi suotavaa, että valtioiden suuruuden tuntemuksiin sisältyisi vahvemmin myös vastuullisuus kansainvälisen oikeusjärjestelmän olemassaolosta ja legitimiteetistä.