Kansainvälinen finanssikriisi säteilee
kaikille talouden ja useille politiikan aloille. Myllerryksen kohteeksi ovat
joutuneet myös kansainväliset valuuttamarkkinat. Syvät ja kasvavat kauppataseen
ja kansallisten budjettien vajeet ovat vaikuttaneet myös valuuttakursseihin.
Matkustaessani viime viikolla Japanissa ja Etelä-Koreassa kuulin edellisessä
jatkuvaa sadattelua jenin korkeasta kurssista ja jälkimmäisessä vaimeampaa
pohdintaa, mitä wonin arvon lasku merkitsee.
Ottaen huomioon Yhdysvaltojen talouden vakavan
tilan dollari on selvinnyt kriisistä miltei kuivin jaloin. Keskeisenä syynä
tähän on ollut dollarin vahva asema kansainvälisenä valuuttana, minkä hädän
hetkellä katsotaan tarjoavan parhaan suojan taloudellista epävarmuutta vastaan.
Toisena syynä on se, että Japani ja Kiina ostavat jatkuvasti Yhdysvaltojen
liittovaltion velkakirjoja (Treasury bonds, T-bonds) ja täten pönkittävät
dollarin arvoa.
Kiinassa käydään vilkasta keskustelua siitä,
ottavatko maan valtiolliset sijoittajat liian suuren riskin käyttäessään
huomattavan osan noin 2000 mrd dollarin valuuttavarannosta amerikkalaisten
arvopapereiden hankintaan. Kysymys on erittäin aiheellinen, mutta tosiasiassa
Kiinalla ei ole vaihtoehtoja. Jos Peking vetää dollarisijoituksensa pois tai
supistaa niitä huomattavasti, niin dollari romahtaa ja kiinalaiset ovat
ensimmäisten kärsijöiden joukossa. Kiinalaisten oma etu edellyttää dollarin
pönkittämistä.
Siksi Kiinan täytyy jatkaa juanien
pumppaamnista Yhdysvaltojen talouden vajeiden paikkaamiseksi, joka ei
puolestaan onnistuisi ilman aasialaista panosta. Kyseessä on syvä
molemminpuolinen riippuvuussuhde, josta ei kumpikaan ei voi hevillä irtaantua.
Tilannetta kuvaa hyvin se, että kun Kiinan vähensi kesällä 2008 T-bondien
ostoja, presidentti George W. Bush soitti kiinalaiselle kollegalleen Hu
Jintaolle ja pyysi lisäämään ostoja ja – katso – näin tapahtuikin.
Euro on selvinnyt valuuttamarkkinoiden
myllerryksessä hyvin, eikä euroalueella ole riskiä hajota, vaikka sellaisiakin
ennusteita on näkynyt. Euroalueen purkaminen olisi jo teknisesti siksi vaikea
ja aikaa vaativa tehtävä, ettei siihen hevillä ryhdytä. Kun muistamme
1990-luvun alun eurooppalaisten valuuttamarkkinoiden myllerryksen, niin
nykyisessä kriisissä yhteisvaluutta on ilman muuta suojannut ennen kaikkea
pienempiä maita. Islannin pyrkimys eurovaluuttaan ja sen edellyttämään
EU-jäsenyyteen on hyvä esimerkki vakauden tuomista eduista.
Eurolla saavutettu vakaus ei ole kuitenkaan
tullut ilmaiseksi. Sen ulkopuolella olevien maiden valuutan heikentyminen on
lisännyt vientimarkkinoilla niiden kilpailukykyä. Suomessa tämä on pantu
merkille Ruotsin kruunun heikkenemisen vuoksi ja sen on katsottu antaneen
kilpailuetua erityisesti puunjalostusteollisuudessa. StoraEnso on tunnetusti ilmoittanut
siirtävänsä sahaustoimintaansa Ruotsiin halvan kruunun tuoman edun vuoksi.
Toisaalta kruunun heikkenemisen tuoman kilpailuedun katsotaan olevan
tilapäistä.
Talouden kriisi on lisännyt euron vetovoimaa
ja monet EU:n uudet jäsenmaat ovat ilmoittaneet pyrkivänsä ottamaan sen
käyttöön mahdollisimman pian. Kun nykyiset euromaat ovat kuitenkin ilmoittaneet
jäsenyyden ehtona olevan ns. kasvu- ja vakaussopimuksen ehtojen noudattaminen,
niin tämä ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Inflaatiotavoite on näissä
oloissa helppo täyttää, mutta erityisesti budjettivajeet (enintään 3 prosenttia
bkt:sta) ja osaksi ulkomainen velkaantuminen (enintään 60 prosenttia bkt:sta)
tulevat esteeksi.
Oman ironiansa on siinä, että harva nykyistä
euromaista täyttää itsekään näitä ehtoja: euroalueelle on tultava hyvässä
kunnossa, mutta sen jälkeen saa elvytyksen nimissä alkaa velkaantumaan ilman
mitään rajoja. Kun euromaiden budjettivajeet ovat nyt järkiään 6–8 prosenttia
bruttokansantuotteesta, niin kriisin jälkien siivoaminen tulee yhteisvaluutan
uskottavuuden säilyttämiseksi olemaan raakaa puuhaa.
Valuuttakurssien heilahtelu on nostanut
uudelleen esille tehokkaamman kansainvälisen yhteistyön niiden hallitsemiseksi.
Etelä-Koreassa minulta kysyttiin useaankin otteeseen, olemmeko siirtymässä
yhteiseen maailmanvaluuttaan. Ajatus ei ole sinänsä uusi, sillä vastaavan
ajatuksen esittii jo 1970-luvun alussa Princetonin yliopiston professori
Richard Cooper. Nyt sen on tehnyt ajankohtaiseksi Kiinan keskuspankin
pääjohtajan parin kuukauden takainen toteamus, että dollari kansainvälisenä
reservivaluuttana pitäisi korvata kansainvälisellä valuutalla. Vastaavia
ajatuksia on esitetty myös Venäjällä.
Maailmanlaajuista valuuttaa ei ole
näköpiirissä yksin jo sen vuoksi, että Yhdysvallat ei tule sellaiseen
suostumaan. Syykin tähän on ilmeinen: se voi säädellä omilla päätöksillään
kansainvälisesti keskeisimmän valuutan määrää ja siten siitä oman
epäonnistuneenkin talouspolitiikan kustannuksia muiden kontolle. Dollari auttaa
säilyttämään osan Yhdysvaltojen taloudellista suvereniteettia, mitä toisaalta
voimakas velkaantuminen ulkomaille supistaa.
Tuskin kiinalainen ehdotuskaan on tarkoitettu
aivan kirjaimellisesti otettavaksi, vaan se on enemmän koepallo. Yhdysvaltojen
aseman heikkeneminen ja uusien talousmahtien nousu pitää kuitenkin hengissä eri
valuuttojen asemaa ja suhteita koskevaa pohdintaa. Yksi mahdollisuus olisi
luoda eräänlainen kansainvälinen valuuttakori, missä eri valuutat olisivat
edustettuina niiden suhteellisilla osuuksilla. Silloin dollarin osuus korissa
olisi edelleen vahva, noin 60 prosenttia, mutta myös euro, jen ja juan olisivat
mukana tuomassa vakautta maailmantalouteen, jota epätasapainot ja vajeet eivät
heittelisi yhtä pahasti kuin nyt.