Kaleva
Raimo Väyrynen

Eurooppalaisissa vertailuissa suomalaisten poliittiset kannat ovat
poikkeuksellisen pitkään määrittyneet sosiaalisen aseman ja sen
periytymisen kautta. Äänestäjän kiinnittyminen tiettyyn sosiaaliseen
asemaan ja asuinpaikkaan antoivat sangen hyvän perustan ennakoida hänen
äänestyskäyttäytymistään. Vaimo ja lapset äänestivät isän poliittisen
kannan mukaan.

Tämä
poliittisen kannan periytyminen oli vahvaa sekä maalaisliiton,
sosialidemokraattien että kansandemokraattien keskuudessa. Poliittinen
kanta siirtyi sukupolvelta toiselle toki perinteisessä
porvaristossakin, joskaan ei yhtä aktiivisesti ja tietoisesti.

Poliittisen
kannan periytyminen alkoi katkeilla 1960-luvulla. Maantieteellinen ja
sosiaalinen liikkuvuus – muuttoliike ja koulutus – alkoivat irrottaa
suuria ikäluokkia omista sosiaalisista taustoistaan. Virta veti
vuosikymmenen verran hyvin erilaisista lähtökohdista laitavasemmistoon,
mutta myös pääkaupunkiseudun ja Turun lähiöihin muuttaneita
maalaisliittolaiskotien lapsia maaseudun puolueeseen. Pekka Vennamo
valittiin tuntuvilla äänimäärillä eduskuntaan Turun Varissuon lähiöstä.

Laitavasemmisto
kutistui pian marginaaliryhmäksi, vihreät nousivat ennen nykyistä
poliittista rutinoitumistaan uusien arvojen puolustajiksi ja kokoomus
löysi vanhan virkamieskunnan täydentäjäksi keskiluokkaisen
toimihenkilön ja söi samalla liberaalit pois politiikan kentältä.
Keskeisistä puolueista keskusta ja sosialidemokraatit ovat säilyneet
pisimpään entisellään kannattajakunnan sosiaalisen ja ikärakenteen
osalta. Ne ovat puolueina myös vähiten uudistuneet.Keskusta
ja sosialidemokraatit ovat säilyttäneet asemansa kolmen suurimman
puolueen joukossa, johon myös kokoomuksen menestystarina on sen tuonut.
Keskustan menestyksen salaisuus on ollut sen kyky laajentaa
kannatuksensa huvenneesta maanviljelijäväestöstä maaseudun ja sen
keskusten, myös maaseutukaupunkien, yleispuolueeksi. Tämä on näkynyt
myös paikallisen virkamies- ja toimihenkilökunnan voimakkaana
keskustalaisuutena.

Sosialidemokraatit voivat
kiittää elonjäämisestään kahta seikkaa: suhteellisen vahvaa asemaansa
perinteisessä työväenluokassa, raskasta työtä tekevissä
palveluelinkeinoissa sekä sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Sosialidemokraatit ovat hyvinvointiyhteiskuntaa rakentaessaan ja
ammattiyhdistysliikkeen tuella kasvattaneet itselleen samalla myös
äänestäjiä.

Toisin sanoen sosialidemokraatit
eivät ole niinkään onnistuneet hankkimaan uutta kannattajakuntaa kuin
laajentamaan työtätekevien luokkien käsitettä. Puolueen paikoilleen
pysähtynyt ja jopa laskeva kannatus osoittaa kuitenkin, että väestön
ikääntymisen myötä tämä poliittinen strategia on tulossa tiensä päähän.

Suomen
vaalipolitiikan suuri linja viimeisen parin vuosikymmenen aikana on
koskenut kamppailua laajenevissa palveluelinkeinoissa työskentelevien
äänistä. Suuri osa näistä ihmisistä on pieni- tai enintään
keskituloisia, mutta silti myös monissa ammateissa pitkälle
koulutettuja. Palveluelinkeinojen keskiluokka – erityisesti
terveydenhuollossa – on tyytymätöntä, koska se ei koe palkkansa
vastaavan hankittua pätevyyttä ja ammatillista ylpeyttä.

Tähän
tyytymättömyyden saumaan on isketty lupaamalla erityisryhmille tuntuvia
palkankorotuksia kuten varsinkin kokoomus teki viime vuoden
eduskuntavaalikampanjassaan. Nämä lupaukset tyssäävät kuitenkin
julkisella sektorilla tiukkaan budjettilinjaan, jota vetää
kokoomuslainen valtiovarainministeri. Näyttää siltä, että
vanhakantainen edunjakopolitiikka toimii vain rajallisesti, harjoitti
sitä mikä puolue tahansa. Toki sillä on merkitystä erityisesti
aluepolitiikassa ja sosiaalisissa tulonsiirroissa, mutta politiikan
perustana edunjako ei näytä enää toimivan vanhaan malliin.

Mitä
sitten tilalle? Näyttää, että politiikkaan halutaan tuoda uutta
elämyksellisyyttä; uutta mentaalista tapaa lähestyä äänestäjää.
Valtaapitävien ja kansan yhteys on katkennut. Kun poliittinen kanta ei
enää periydy ja kun edunjakopolitiikassa syyn ja seurauksen suhde on
hämärtynyt, niin tarvitaan uutta tapaa hakea yhteyttä äänestäjiin.
Seurauksena on pyrkimys luoda uusia elämyksiä, kuunnella äänestäjiä
uudella tavalla, mikä edellyttää myös uutta sukupolvea poliittisia
johtajia.

Kokoomus on ollut tämän trendin
edelläkävijä: sen korva on kuullut ja kahviloissa luodaan uutta toivoa.
Samaan malliin sosialidemokraattien uusi johto haluaa luoda unelmia,
jotka sitten ilmeisesti seuraavalla vaalikaudella halutaan
hallituksessa toteuttaa. Oikein tai väärin, keskusta ja vihreät eivät
ole toistaiseksi lähteneet näyttävästi mukaan tähän elämyskampanjaan,
vaikka keskusta taisi sitä hieman yrittää presidenttivaalien tuulessa
pyörineillä muovisuikaleillaan.

Kokoomuksen
menestys ei kuitenkaan johdu pelkästään median taitavasta käytöstä,
vaan myös valmiudesta nostaa politiikan johtoon uusi sukupolvi. Samaan
pyrittiin sosialidemokraattien viimeisimmässä puoluekokouksessa:
ratkaisun toimivuus nähdään varsinaisesti kevään 2011
eduskuntavaaleissa. Sama sosiaalinen paine kohdistuu myös muihin
puolueisiin. Ei menne pitkään kun mäet ovat vallanneet puoluejohdot:
Arhinmäki, Lehtomäki ja Sinnemäki, ellei sitten Rehn tule jakamaan
keskustan pottia.

Toiveet ja unelmat on kuitenkin
toteutettava, koska niillä ei elä pitkään. Vaikka arvot ovat ihmisille
yhä tärkeämpiä, niin lopulta kuitenkin katsotaan mitä elämistä varten
jää lopulta käteen. Nämä oman elämän punnitsijat asuvat yhä enemmän
pääkaupunkiseudulla ja aluekeskuksissa, joihin politiikka tulee entistä
enemmän keskittymään.