Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Charly Salonius-Pasternakin Briefing Paper ’On aika päättää: Suomen vaihtoehdot Afganistanissa 202-2012’ käsitellään Sotilasaikakauslehdessä Antti Parosen artikkelissa ’Vastakumouksellisuus Afganistanissa’ . Paronen otti kantaa Salonius-Pasternakin käyttämään termiin ’kriisinhallintaoperaatio’ Afganistanin ISAF-operaatiossa.
Afganistan herättää keskustelua. Suomesta tuskin löytyy ulkopolitiikasta tai turvallisuuspolitiikasta kiinnostunutta henkilöä, jolla ei ole jonkinlaista kantaa Afganistanin tilanteeseen. Kansallinen panoksemme ISAF-operaatiossa, operaation merkitys kansalliselle puolustuksellemme tai ainakin henkilökohtainen kanta osallistumisesta kyseiseen operaatioon herättää keskustelua. Eräs analyyttisimmistä keskusteluun osaa ottaneista julkaisuista on Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Charly Salonius-Pasternakin Briefing Papers – sarjassa julkaistu tuotos ”On aika päättää: Suomen vaihtoehdot Afganistanissa 2012–2015”. Tässä kirjoituksessa Salonius-Pasternak esittää kaikkiaan neljä analyyttistä vaihtoehtoa Suomen tulevasta osuudesta Afganistanin operaatioissa.[1] Julkaisu on ehdottomasti tutustumisen arvoinen jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle. Ottamatta sen enemmälti kantaa vaihtoehtoihin tai niiden merkitykseen, on syytä ymmärtää kaksi seikkaa Afganistanin tilanteesta sotilaallisen toiminnan kannalta.
Ensimmäinen seikka on terminologia, jonka kautta asiaa käsittelemme. Esimerkkinä Salonius-Pasternakin kirjoituksesta heränneestä keskustelusta lainattu kommentti: ”Tutkijan mukaan erilaisia vaihtoehtoja ISAF:in suhteen on rajaton määrä. Hän jakaa kysymyksen kahtia: 1) Sopiiko Afganistanin operaatio suomalaisen kriisinhallinnan määritelmään?, ja 2) Pitäisikö Suomen valita puolensa kriisinhallintaoperaatioissa ja pyrkiä turvaamaan ”aseveljien” menestys toista osapuolta vastaan?”[2]. Kommentti on suomalaisen rauhaturvayhteisön, Hölkkäri On Web:n sivuilta, joilla seurataan aktiivisesti rauhanturvaamiskeskustelun käänteitä. Kuvaavaa terminologiasta on se, että viitatessaan Afganistaniin ja ISAF-operaatioon Salonius-Pasternak käyttää termiä kriisinhallintaoperaatio. Tämä tietysti on kansallisessa kielenkäytössä vakiintunut käsite, mutta kansainvälisessä retoriikassa tuo termi ei näyttele merkittävää osaa. Erityisesti yhdysvaltalaisessa ja brittiläisessä kielenkäytössä Afganistanin operaatiosta ei puhuta kriisinhallintana. Tähän varmasti on löydettävissä montakin syytä, mutta tosiasia että kyseisten valtioiden joukot operoivat maan eteläisissä maakunnissa, joissa tilanne on pitkään ollut sotilaallisesti erittäin haastava, ei varmastikaan voi olla vaikuttamatta terminologian valintaan. Mistä tässä asetelmassa sitten on kyse?
ISAF-operaation sotilasjoukot suorittavat toimintaa, joka englanninkieliseltä nimeltään kuuluu counterinsurgency, lyhyemmin COIN. Suomeksi termi kääntyy vastakumoukselliseksi toiminnaksi tai vastakumoukselliseksi sodaksi. Lyhyesti se tarkoittaa seuraavaa: vastakumouksellisuus on kilpailua kumouksellisen osapuolen kanssa väestön tuen saavuttamisesta.[3] Yhdysvaltain maavoimien ja merijalkaväen kenttäohjesääntö FM 3-24 kuvaa vastakumouksellista toimintaa seuraavasti: ”Vastakumouksellisella toiminnalla tarkoitetaan niitä sotilaallisia, puolisotilaallisia, poliittisia, taloudellisia, psykologisia sekä hallinnollisia toimia, joilla valtiovalta pyrkii tukahduttamaan kumouksellisen osapuolen”[4]. Tästä yleistävästä kattotermistä huolimatta mallista on löydettävissä kaksi selkeää kulmakiveä: kattava operaatioalueen tuntemus ja paikallisen väestön oikeudenmukainen kohtelu. Konventionaalisen sotilaallisen toiminnan ollessa viholliskeskeistä, vastakumouksellinen toiminta on aina väestökeskeistä.[5] Vaikka kiveen kirjoitettuja totuuksia toiminnan luonteesta on vaikea löytää, on siltikin todettava, että viholliskeskeinen vastakumouksellisuus ei milloinkaan ole ollut onnistuneen toiminnan lähtökohtana. Erään vastakumouksellisen osapuolen voittoon päätyneen klassisen esimerkin, Malaijin sodan, viisautena lainattakoon kenraali Sir Gerald Templer vuonna 1952 Malaijilla brittiläisten joukkojen komentaja ja korkeimpana kansallisena auktoriteettina toimiessaan toteamaa. ” Tästä työstä vain 25% on sodankäynnillistä ja 75% taas on toimintaa kansan tuen saavuttamiseksi…ratkaisu ei asu loputtomassa joukkojen marssittaminen viidakkoon, vaan kansan sydänten ja mielten voittamisessa”[6].
Voimankäyttö kumouksellista vastustajaa kohtaan astuu kuvaan silloin, kun se estää vastakumouksellista osapuolta saavuttamasta omaa tavoitettaan: paikallisen väestön tukea ja luottamusta. Luottamusta ja tukea tai ”mieliä ja sydämiä” ei taas tule sekoittaa tunnepohjaiseen miellyttämiseen, sillä vastakumouksellisuuden eräänä nyrkkisääntönä onkin, että turvatakseen paikallisen väestön elinolosuhteet ja vakuuttaakseen sen kyvystään päivittäisen turvallisuuden takaajana, ei väestön itse asiassa tarvitse pitää vastakumouksellisesta osapuolesta. Erityisesti Afganistanissa kulttuurisista eroista johtuen täydellinen varauksettomuus kansainvälisten joukkojen ja paikallisen väestön välillä on todennäköisesti omana elinaikanamme saavuttamattomissa. Joissakin osissa maata yksinkertaisesti meidät suomalaisetkin nähdään vääräuskoisina ristiretkeläisinä, halusimme sitä tai emme. Tämän kuitenkaan ei tarvitse antaa vaikuttaa väestön luottamuksen voittamiseksi tähtäävään toimintaan, sillä positiivinen itsekkyys oman itsensä ja lähipiirin turvatuksi tulemisen toivossa on monesti voimakkaampi tunne kuin kulttuuriseen vastakkainasetteluun perustuva ärtyneisyys.
Porin Prikaatin esikuntapäällikkö eversti Pekka Saariaho vuoden 2011 kolmannessa Porilais-lehden numerossa esittää, että Afganistanin operaatiosta saatava kokemuskertymä jättää suomalaisen sotilaallisen tietämyksen ehdottomasta positiiviselle puolelle[7]. Hyödyntääksemme kaiken sen taisteluteknisen, taktisen ja yleisen kokemuspohjaisen tietämyksen tulisi operaation kokonaisluonnetta määrittävä vastakumouksellinen malli ottaa kuitenkin laajempaan käsittelyyn ja ymmärrykseen. Edellä esitetyn mukaisesti taistelukokemuksien saaminen tai taktisten sovellusten kehittäminen tulee kuitenkin olla vain sivutuotteena suorittaessamme vastakumouksellista toimintaa. Mikäli määrittelemme operaation arvon ainoastaan taktisen tason sotilasosastojen saamilla kokemuksilla ja opeilla on vaarana ohjata alueella toimivien johtajien ajatukset viholliskeskeiseen toimintaan, josta valitettavasti sotahistoria muistuttaa vastakumouksellisia toimijoita ikävällä, tappiollisella tavalla.
Vastakumouksellisen toiminnan ollessa painottuneena taktiselle tasolle on ymmärryksen kokonaisoperaation luonteesta oltava selvillä jokaiselle toimijalle. Modernia vastakumouksellisuutta on kuvattu komppanianpäälliköiden, joukkueen- ja ryhmänjohtajien vastuulla tapahtuvaksi toiminnaksi. Taktisen tason osaaminen, mielenmaltti ja ennen kaikkea sitoutuminen kokonaisstrategisiin tavoitteisiin ratkaisee monesti pitkienkin aikajaksojen mittaisen työn onnistumisen juuri yksittäisten tapahtumien kautta. Missään aikaisemmassa operaatiossa ei meille suomalaisille ole strategisen korpraalin käsite tullut niin tutuksi kuin Afganistanissa. Miehistötason suorittamat teot voivat siis saada vastakumouksellisessa toiminnassa laajan mediaseurannan vuoksi niin positiivisina kuin erittäin negatiivisiakin vaikutuksia.
Toinen keskeinen ymmärryksen aihe on se tosiasia, että Afganistan tilanne ei ole perinteinen vastakumouksellinen konflikti mainitun Malaijin vuosien 1948–60 tapaan, vaan kysymys on laajemmasta ilmiöstä. Tunnetun vastakumouksellisuutta kuvanneen ajattelijan ja Ranskan vastarintaliikkeessä toimineen Bernard Fallin mukaan kumouksellisessa toiminnassa ei itse asiassa ole tarkoitus voittaa vastustajaa taistelussa, vaan hallinnoida sitä paremmin paikallisen väestön parissa.[8] Afganistanissa kumouksellisen osapuolen toiminta ilmenee juuri tällä tavoin. Afganistanin tilannetta voidaan Yhdysvaltain Irakin joukkojen komentajan kenraali David Petreauksen ja ISAF:n komentajan kenraali Stanley McCrystalin neuvonantajina toimineen David Kilkullenin sanoin kuvata vakauttamisoperaatioksi, jossa vastakumouksellisen toiminnan elementti on keskeisessä asemassa. Kumouksellisen osapuolen toimet eivät klassiseen tapaan ole itse asiassa syy maan epävakaisuuteen vaan paremminkin seuraus siitä. Uudelleen aktivoitunut Taliban liike on onnistunut erityisesti etelän tukialueillaan saavuttamaan monin paikoin paikallisen väestön tuen tarjoamalla keskushallinnon alaiselle korruptoituneelle paikallishallinnolle vaihtoehdon järjestämällä islamilaista sharia-oikeutta jakavia tuomioistuimia. Todellinen haaste ei Afganistanissa olekaan Taliban, vaan paremminkin epävakaudenkierre, joka syntyy korruptoituneen hallinnon huonosta hallintotavasta ja taas sen aiheuttamasta tyytymättömyydestä. Vuonna 2010 eteläisessä Afganistanissa oli kaikkiaan n. 15 Talibaninen johtamaa sharia-tuomioistuinta, jotka ratkoivat pääasiassa maanomistajuuskiistoja, perintöasioita ja muita siviilioikeudellisia kysymyksiä, eli tavallisten ihmisten oikeudellisia ongelmia. Paikallinen väestö ei luottanut keskushallinnon kykenevän vaikuttamaan heidän elämiinsä ja takaamaan oikeudenmukaisen kohtelun johtuen laajasta korruptiosta. Näin ollen Taliban saapui paikalle valmiin ja paikallisesti hyväksytyn lakikokoelman kanssa valmiina täyttämään hallinnollisen tyhjiön.[9]
ISAF saa syyttää tilanteesta myös hieman itseään, keskittyessään keskushallintotason saattamiseen toiminnalliseksi, jäi kunnallis- ja paikallishallintojen uudelleen rakentaminen vähemmälle operaation levitessä koko maan kattavaksi. Taliban reagoi tähän ja täytti mainitun hallinnollisen tyhjiön. [10] On huomattava, että Taliban liikkeen varjohallinto ulottaa itsensä myös pohjoiseen Afganistaniin. Vastakumouksellisen toiminnan pyrkiessä saavuttamaan väestön luottamuksen vastustajan tuhoamisen sijaan, ovat saavutukset tyhjänpäiväisiä, mikäli niitä ei kyetä hyödyntämään keskushallinnon vaikutuksen vakauttamiseksi operointialueilla. Afganistanin vastakumouksellisessa toimintaympäristössä työskennellä onkin haastavaa reagoida paikallisen väestön luottamuksellisessa keskustelussa osoittamaan viestiin siitä, että kansainvälisten joukkojen poistuessa tilalle tulevat, joko kumouksellisen osapuolen joukot tai sitten paikalliset turvallisuusviranomaiset ottavat pahimmassa tapauksessa negatiivisen lähestymistavan väestöä kohtaan syyttäen sitä kumouksellisen osapuolen suosimisesta.
Siviiliväestöön kuuluvan afgaanivaikuttajan kannalta tilanne on näin ollen monesti paradoksaalinen; mitä lähemmässä yhteistyössä hän on kansainvälisten joukkojen kanssa, sen alttiimmaksi hän tulee kumouksellisen osapuolen pariin siirtymiselle. Ulkopuolinen toimija, yksittäinen valtio, tai liittouma ei koskaan itsessään voi voittaa vastakumouksellista sotaa, vaan paikallinen vaikuttaja tietää, että jossakin vaiheessa ulkomaalaiset vetäytyvät maasta. Tähän mennessä on hänen parasta ollut tehdä selkeä pesäero kansainvälisiin joukkoihin, sillä oletettavaa on, että kumouksellisen osapuolen toiminta hänen elinpiirillään tulee jyrkästi kasvamaan. Afganistanin ainutlaatuinen vastakumouksellinen tilanne korostaakin paikallisten turvallisuusviranomaisten valmiuksien rakentamista väestön luottamuksen saavuttamiseksi.[11]
Vastakumouksellinen sotilaallinen toiminta meille suomalaisille on kaikesta huolimatta erittäin luontevaa työtä. Emme laajan reservimme tuoman näkökulman ansiosta kärsi suurvalta-asevoimien yksitotisuudesta, vaan meille on luontevaa kohdella paikallista väestöä kunnioittavasti, huolimatta omista epäluuloistamme tai kulttuurien välisistä eroista. Tämä ei silti tarkoita, ettemme tilanteen niin vaatiessa kykene voimankäyttöön, pitäen sen kuitenkin minimaalisella tasolla. Tämänkaltaiset ominaisuudet ovat välttämättömiä vastakumouksellisen osapuolen edustajille ja meidän tulisikin antaa pieni tunnustus itsellemme ja toiminnallemme tilanteissa, joihin suurvalta-armeijoita valmennetaan erittäin merkittävin satsauksin. Tulee kuitenkin muistaa, että vaikka kansallisen perinteemme myötä olemme onnistuneet tässä hieman huomaamattamme, emme saa ajautua Afganistanin vastakumouksellisessa operaatiossakaan pelkkään taktisten keinojen opiskelijan asemaan, vaan olemme velvoitettuja sitoutumaan operaation kokonaistoiminnan laadun määrittävään vastakumoukselliseen strategiaan.
——————————————————————————–
[1] Salonius-Pasternak, Charly: On aika päättää Suomen vaihtoehdot Afganistanissa 2012–2015, Ulkopoliittinen Instituutti, FIIA BRIEFING PAPER 89, Lokakuu 2011
[2] http://www.holkkari.net/howtiset/2096-on-aika-paattaa, 5.11.2011
[3] Kilcullen, David: Counterinsurgensy, Oxford University Press, New York, 2010, s. 29-30
[4] U.S. Army ja U.S. Marine Corps: Counterinsurgency, FM 3-24/MCMP 3-33.5, University of Chicago Press, Chicago ja Lontoo, 2006, s.1-2
5] Kilcullen (2010), s. 3-4
[6] Sama, s. 212
[7] Saariaho, Pekka: Kotimaan sarjaa vai maaotteluita?, Porilainen 3/2011, http://www.porinrykmentin-porinprikaatinkilta.fi/image/porilainen/porilainen_311web.pdf, 7.11.2011
[8] Fall, Bernard B.: The Theory and Practice of Insurgency and Counterinsurgency, Naval War College Review, U.S. Naval War College, Newport Rhode Island, 4/1965
[9] Kilcullen (2010), s.157
[10] http://www.youtube.com/watch?v=BqICoqLLt5Y, 7.11.2011
[11] http://www.youtube.com/watch?v=BqICoqLLt5Y, 7.11.2011