Turun Sanomat
RaimoVäyrynen

Idän ja lännen suhteissa poliittis-taloudellinen kauhun tasapaino

Onko Venäjän politiikassa tapahtunut muutos ja jos on, niin mihin suuntaan?
Venäjän ylimitoitettu sotilaallinen vastaus Georgian tunkeutumiselle
Etelä-Ossetiaan on nostanut tämän kysymykseen esiin uudella tavalla. Pitääkö
paikkansa Yhdysvaltojen ulkoministerin Condoleezza Ricen äskeinen väite,
että ”Venäjä on enenevästi autoritaarinen kotimaassa ja aggressiivinen
ulkomailla”?

Tällä väitteellä on oma totuuspohjansa, sillä Vladimir Putinin
kaudella Venäjän poliittinen kehitys on poikennut liberaalin demokratian
ideasta, opposition toimintaa on johdonmukaisesti rajoitettu, eikä
riippumattomasta mediasta ja oikeuslaitoksesta voida puhua. Venäjälle
rakennetaan öljy- ja kaasurahoilla vahvaa valtiota, joka on tietoinen
suvereenisuudestaan ja vaatii muita tunnustamaan sen keskeisen kansainvälisen
merkityksen. Kuten Georgian kriisi osoittaa, Venäjä on valmis piirtämään
geopoliittisia rajoja myös asein.

Venäjän talous on vahvistunut merkittävästi vuonna 1998 tapahtuneen
romahduksen jälkeen. Sekä sen budjetissa että vaihtotaseessa on viiden prosentin
ylijäämä, valuuttavaranto on 580 miljardia dollaria ja puskurirahastoissa on
noin 200 miljardia dollaria. Talous kasvaa 7-8 prosentin vuosivauhtia ja
kulutuskysyntä leviää laajempiin kansankerroksiin. Totta kyllä Venäjän pörssi on
pudonnut viime toukokuusta yli 40 prosenttia ja monissa osissa maata
infrastruktuuri ja sosiaalinen tilanne ovat surkeita, mutta silti sen talous ei
osoita romahtamisen merkkejä.

Tosin kansainvälinen finanssikriisi ja Georgian sota saivat aikaan Moskovassa
paniikkireaktion ja pörssi jouduttiin jopa sulkemaan, mutta valtiollisen
sijoitusrahaston pumpattua markkinoille 14 miljardia dollaria tilanne rauhoittui
ja kurssilasku oikeni.

Venäjän tiukka linja jatkuu

Kansainvälisen politiikan kannalta ratkaiseva kysymys koskee sitä, oliko
Venäjän tunkeutuminen Georgiaan erityis- vai ennakkotapaus. Ukrainassa,
Moldovassa ja jopa Baltian maissa uskotaan, että kyseessä on ennakkotapaus,
jonka mallia Moskova saattaa soveltaa myös suhteessa niihin.

Vaikka Venäjällä kansallishenkinen uho on kova, niin silti minun on vaikea
uskoa tähän lähtökohtaan: Ukraina eroaa kooltaan olennaisesti Georgiasta ja
konflikti Baltian maiden kanssa merkitsisi konfrontaatiota Naton kanssa.
Mahdollista toki on, että Venäjän ja Ukrainan välillä syntyy avoin kiista Krimin
niemimaasta, jossa Moskovalla on nyt oikeus pitää laivastoaan vuoteen 2017
saakka.

Venäjän taloudellinen kasvu ja poliittisen vallan keskittäminen merkitsevät,
että sen tiukka linja kansainvälisissä suhteissa jatkuu. Tämä näkyy lukuisissa
seikoissa kuten Moskovan päätöksissä estää YK:n turvallisuusneuvostossa
Robert Mugaben hallinnon vastaiset talouspakotteet Zimbabwessa ja Iranin
vastaiset lisäpakotteet sen ydinasesuunnitelmien vuoksi. Venäjä yrittää rakentaa
uutterasti uutta moninapaista maailmaa, mutta sen toimet karkottavat
yhteistyökumppaneita. Tämä on tullut näkyviin Kiinan ja Keski-Aasian maiden
olemattomassa tuessa Moskovan Georgia-operaatiolle.

Idän ja lännen suhteissa ei olla ajautumassa kylmään sotaan, mutta silti
voidaan puhua poliittis-taloudellisesta kauhun tasapainosta (sotilaallisesti sen
takaavat ydinaseet). Peliteoreettisesti ajatellen Venäjä ansautti Georgian
varomattomiin sotatoimiin, mutta Venäjän saama ensimmäisen siirron etu jäi
vähäiseksi.

Toki Moskova vahvisti asemiaan Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa tunnustamalla
ne itsenäisiksi, Georgiasta riippumattomiksi valtionpalasiksi ja solmimalla
niiden kanssa sotilaallisen puolustussopimuksen. Näin saatiin kana kynityksi
Mihail Saakashvilin hallituksen kanssa, mutta laajemmassa katsannossa
Venäjän saama hyöty jää mitättömäksi.

Pakotteista olisi vahinkoa myös niiden asettajille

Euroopan unioni ja Nato ovat ilmoittaneet Venäjälle, että business niiden
välillä jatkuu, mutta suhteet eivät ole enää ”business as usual”. Yhdysvallat on
ilmoittanut peruuttavansa suuren, siviilikäyttöön tarkoitetun
ydinenergiaohjelman, Naton ja Venäjän yhteinen neuvosto ei toistaiseksi
kokoonnu, eikä EU halua jatkaa neuvotteluja yhteistyösopimuksesta ennen kuin
venäläiset joukot ovat vetäytyneet aseleposopimuksessa määritellyn rajan taakse.
Lukuunottamatta ehkä ydinenergiasopimusta nämä rangaistukset eivät voimansa
tunnossa olevaa Moskovaa juuri hetkauta.

Kauhun tasapaino Venäjän ja lännen välisissä taloussuhteissa näkyy siinä,
että kumpikaan ei halua panna toimeen laajamittaisia pakotteita, koska ne
vahingoittaisivat myös itseä. Venäjän vientituloista liki 2/3 koostuu öljystä,
kaasusta ja öljytuotteista, joiden kaikkien päämarkkinat ovat
Länsi-Euroopassa.

Putinin kotimainen valtarakennelma sortuisi, jos kauppasuhteet ja niiden
tuottama tulovirta EU:n kanssa katkaistaisiin. Tämä olisi katastrofi myös
unionille, koska karkeasti 1/3 sen tarvitsemasta öljystä ja kaasusta tulee
Venäjältä (tosin riippuvuus siitä vaihtelee tuntuvasti maasta toiseen).

Moskovan strategiset tavoitteet heijastuvat taloussuhteiden mekanismeissa:
tullipolitiikalla pyritään kasvattamaan omaa taloudellista kapasiteettia ja
suosimalla omia satamia ja kaasuputkia halutaan pitää logistiset ratkaisut
mahdollisimman pitkälle omissa käsissä. Kansallisen päätöksenteon autonomia ja
sen vahvistaminen ovat Putinin hallinnon keskeinen tavoite.

Venäjä on suosittu kohde kansainvälisille suorille investoinneille, vaikka
monet yritykset ovat saanet osalleen huonoa kohtelua. Viime vuonna Venäjälle
virtasi ulkomaista pääomaa 52 miljardia dollaria, joka nosti sen heti Kiinan
jälkeen toiselle sijalle kilpailussa kansainvälisistä sijoituksista.

Suomalaista pääomaa on investoitu Venäjälle lähes viidellä miljardilla
eurolla, kun mukaan lasketaan Fortumin Uralilta hankkima TGC-10 -voimayhtiö,
jonka ostoksen kokonaishinnaksi tulee 2,7 miljardia euroa. Yhdessä Saksan ja
Ruotsin kanssa Venäjä on 10-11 prosentin osuudellaan Suomen johtava vientimaa.
Tunnetusti kaikki Suomeen tuleva maakaasu on peräisin Venäjältä, kun öljyn
kohdalla sen osuus on 66 prosenttia.

Venäjä ja EU toistensa panttivankeja

Venäjä ja EU ovat taloudellisesti toistensa panttivankeja. Kun
taloussuhteiden katkaiseminen ei ole kummankaan etujen mukaista ja kun
sotilaallisen voiman käyttö on poissuljettu mahdollisuus, niin konflikti
kiteytyy poliittisiin suhteisiin ja on siksi hoidettava politiikan keinoilla.
Tässä tilanteessa on kuitenkin myös omat riskinsä: vaikka konfliktin
laajeneminen voidaankin estää, niin silti röyhkeän politiikan mahdollisuus on
aina olemassa.

Tietäen toisen osapuolen riippuvuuden yhteistyöstä, sen politiikka voidaan
saattaa huonoon valoon ilman kohtuuttomia riskejä. Moskova osaa tämän keinon ja
tunnetaan se lännessäkin. Useat EU-maiden johtajat kiirehtivät kriisin alettua
Tbilisiin julistamaan, kuinka nyt ”olemme kaikki georgialaisia” (onneksi emme
ole!). Lopulta kuitenkin unionin huippukokouksessa saksalais-ranskalainen (ja
suomalainen) maltti voitti: Venäjän politiikka tuomittiin, mutta taloudellisiin
pakotteisiin ei turvauduttu.

Moskovan pyrkimyksille laajentaa valtapiiriään on pantava raja. Tässä
mielessä vanhalla patoamispolitiikalla on edelleen merkitystä, vaikkakaan ei
kylmän sodan merkeissä. Toisaalta Moskovan eristämiseen ei EU:lla ole riittäviä
keinoja, eikä se ole unionin omien taloudellisten intressien eikä Euroopan
turvallisuuden kannalta tavoiteltavaa. Euroopan itä ja länsi ovat sidottuja
yhteistyöhön keskenään. Kyseessä ei ole myönnytyspolitiikka, josta lännessä on
esitetty arvostelua, vaan reaalipolitiikka, jota kaikkien osapuolien olisi
parasta harjoittaa viisaasti.