Venäjän tandemdemokratia on jumiuttanut maan umpikujaan

Igor Torbakov
Helsingin Sanomat

Länsimaiden asenteet Venäjää kohtaan muistuttavat usein villisti liikkuvaa heiluria: euforia vaihtuu hetkessä tyrmistykseen tai epätoivo toivoon.

Ailahtelevuus johtuu siitä, että lännellä on taipumus vaalia liioiteltuja käsityksiään tarunomaisen arvoituksellisesta itäisestä naapurista. Ne eivät yleensä perustu faktoihin vaan hyvään tarkoitukseen ja toiveajatteluun. Karun totuuden paljastuessa länsi saa yleensä katkeruuspuuskan, joka kestää seuraavan syklin alkuun.

Nyt kierto näyttäisi olevan juuri tässä vaiheessa. Globaali talouskriisi on heikentänyt sekä Yhdysvaltoja että Eurooppaa, ja ne kaipaavat siksi myönteisiä signaaleja idästä. Hankalalle Venäjän-suhteelle toivotaan uutta alkua.

Länsi perustelee toivettaan sillä, että Venäjän omat taloushuolet ja nuoren presidentin Dmitri Medvedevin demokratiavaistot ajavat viime kädessä Venäjää kohti sisäistä vapautumista ja uutta yhteistyötä länsikumppaneiden kanssa.

Ja kappas vain Kreml näyttää esiintyvän odotusten mukaisesti. Merkkejä tästä ovat esimerkiksi Moskovan myönteinen reagointi Washingtonin viimeaikaisiin tunnusteluihin sekä Medvedevin hiljattain antama laaja haastattelu suorapuheiselle oppositiolehdelle.

Hengitystä ei silti kannata pidätellä, sillä joukko merkittäviä rakenteellisia rasitteita estää Venäjän valtiolaivaa kääntämästä kurssiaan nopeasti. Jotta vastassa ei olisi taas uusi pettymys, on parasta muodostaa Venäjästä totuutta vastaava kuva.

Syvään juurtuneet historialliset, kulttuuriset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset seikat vesittivät Venäjän hauraat yritykset yhdentyä EU:n kanssa 1990-luvun alkupuolella kommunismin ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Yhdentymisen sijaan Venäjä kehitti omalaatuisen yhteiskunnallis-taloudellisen järjestelmän, joka itse asiassa on suurin syy Moskovan strategiseen eristykseen ja este aidolle lähentymiselle liberaalin lännen kanssa.

Venäjän nykyinen hallintomalli tekee mahdottomaksi yhdentymisen demokraattisten valtioiden kanssa. Euroatlanttiset instituutiot nähdään vaaraksi Venäjän kansallisille eduille. Kremliä ei tunnu lainkaan häiritsevän Venäjän ja lännen arvojen ja etujen dramaattinen erkaantuminen toisistaan.

Ennennäkemättömän suurten energiatulojen rohkaisemana Venäjä pyrki pitämään itseään kaikista liittoutumista riippumattomana itsenäisenä suurvaltana, jota voitaisiin arvokeskuksena ja suunnannäyttäjänä verrata vaikkapa EU:hun tai Yhdysvaltioihin.

Talouden taantuma kuitenkin tasoitti strategisia kunnianhimoja. Kriisin pitkittyessä ja iskiessä erityisesti Venäjään kävi ilmeiseksi, ettei uusi nousu ole kovin vakaalla pohjalla.

Ainakin osalle Kremliä on valjennut, että kriisin tuomasta rajusta myllerryksestä selviämiseksi on ensinnäkin etsittävä keinoja palata rakentavaan yhteistyöhön lännen kanssa. Toiseksi on rukattava jähmeää poliittista järjestelmää, joka on nykyisten jännitteiden keskellä osoittautunut hauraaksi.

Kremlistä kantautuneiden signaalien mukaan Venäjä olisi valmis etenemään molemmilla tavoilla. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Jo ennen kriisiä oli selvää, että Vladimir Putinin presidenttikaudella muotoutuneelta hallinnolta puuttui ratkaisevia rakennuspalikoita, jotka pitäisivät järjestelmän vakaana. Ennen kaikkea Venäjän autoritaarisesta mallista puuttuu mekanismi, joka kierrättäisi hallitsevia eliittejä demokraattisella tavalla.

Lihavina vuosina Venäjällä riitti energiatuloja jaettavaksi Kremlin klaaneille ja tavalliselle kansalle. Silloin johtajat eivät välttämättä jaksaneet huolestua demokratian puutteista. Nyt kun jaettavaa on vähän ja siitä käydään säälimätöntä kamppailua, johtajien yöunet ovat vaarassa.

Venäjä näyttää juuttuneen umpikujaan. Se ei voi valita täyttä demokratiaa muttei myöskään tehokkaasti toteuttaa autoritaarista mallia.

Esteenä on se, että demokraattisen muutoksen alkuunpanijoista on ilmeinen pula. Nykyiset eliitit eivät halua heikentää asemiaan, eikä pirstoutunut väestö kykene organisoitumaan tai ryhtymään yhdessä määrätietoiseen toimintaan.

On ironista, että omalaatuisen valtajärjestelyn Medvedevin ja Putinin kaksoisvallan takia Venäjä ei voi muuttaa kurssia myöskään puhtaan autoritaarisesti. Se onnistuisi muissa autoritaarisesti johdetuissa maissa, joissa on keskitetty vertikaalinen valtajärjestelmä, esimerkiksi Kiinassa.

Medvedevin ja Putinin ”tandemokratiassa” ei ole kyse sen paremmin demokraattisesta vallanjaosta kuin tehokkaasti toimivasta kaksinvallastakaan. Kun resurssit hupenevat ja eliitit kinastelevat yhä kiivaammin keskenään, omintakeinen järjestelmä uhkaa muodostua epävakaustekijäksi.

Nimetessään Medvedevin seuraajakseen Putin teki selväksi, että uusi presidentti olisi poliittisesti ja institutionaalisesti heikko ja nimeäjästään riippuvainen.

Niinpä Medvedev on ennen kaikkea ulkoa asetettu johtaja, joka ei voi sanella muutoksia ylhäältä käsin. Hän ei voi antaa potkuja pääministerilleen Putinille eikä sälyttää tämän vastuulle kaikkia Venäjän huolia (kuten moni Venäjän autoritaarinen johtaja aikoinaan teki edeltäjälleen).

Myös Putin tuntuu jumiutuneen päätökseensä valita Medvedev. Tuloksena on käytännössä poliittinen umpikuja, eikä Venäjä pysty ajamaan yhtenäiseltä näyttävää linjaa.

Koska maan poliittinen järjestelmä on yhä pääosin uudistamatta ja nähtävästi myös mahdoton uudistaa ulkopolitiikka säilynee pitkälti ennallaan. Perusasiat eivät muutu. Kreml pitää kiinni suurvalta-ajatuksesta, jonka mukaan ulkopuolisten puuttumista maan sisäisiin asioihin ja strategisiin etuihin ei suvaita.

Synnynnäinen sisäinen heikkous tekee Venäjästä yhä piikikkäämmän kumppanin. Niinpä se aikoo tulevaisuudessakin vakaasti vähentää EU:n ja Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa Euraasiassa.