Joku saattaa muistaa lastenlorun Pikku Akan autosta.
Autohan oli erityistä nurin-narin merkkiä. Kun autosta katkaisi virran, se starttasi. Jos Pikku Akka painoi jarrua, auto kulki tuhatta ja sataa.
Loru muistui mieleen vertaillessani Venäjän uutta turvallisuuslakia aiempaan, vuonna 1992 hyväksyttyyn lakiin. Uusi laki näyttäisi nimittäin toimivan samalla nurin-narin periaatteella: halutaan selkeyttää eri viranomaisten toimivallan rajoja ja tuloksena on entistä epämääräisempiä viittauksia moniin eritason toimijoihin. Eikä ensimmäistäkään mainintaa varsinaisista turvallisuusviranomaisista.
Mistä siis on kyse? Mitä laki sanoo turvallisuudesta? Vai kertooko se ehkä enemmän vallankäytön mekanismeista nyky-päivän Venäjällä?
Lain uudistamista perustellaan muuttuneella turvallisuustilanteella. Tällä viitataan ensisijaisesti muihin kuin perinteisiin sotilaspoliittisiin tekijöihin. Käännettynä tämä tarkoittaa sen seikan alleviivaamista, että Venäjän turvallisuustilanne on heikentynyt juuri ns. laajemman turvallisuuden osalta. Viime kesän metsäpalot ja niiden aiheuttamat tuhot lienevät toimineen jonkinlaisena kimmokkeena lain laatijoille. Viimeisin, Moskovan Domodedovon lentokentälle tehty terrori-isku kertoo sekin piinallisella tavalla turvallisuuden parantamisen tarpeesta.
Laki vastaa tähän haasteeseen korostamalla viranomaisten toiminnan koordinaation tärkeyttä sekä tarkentamalla presidentin ja hallituksen sekä Venäjän parlamentin ylä- ja alahuoneen (liittoneuvoston ja duuman) toimivaltojen rajoja turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Uuden lain on sanottu myös vahvistavan turvallisuusneuvoston roolia kansallista turvallisuutta koskevassa päätöksenteossa.
Huomionarvoista on, että aiempi turvallisuuslaki erotteli selvästi lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan piiriin kuuluvat vastuualueet koskien yksilön, yhteiskunnan ja valtion turvallisuuden takaamista. Tätä erottelua ei uudessa laissa tehdä.
Aiemmassa laissa myös todettiin selvästi, että valtio palvelee yhteiskuntaa ja että sen tärkein päämäärä on inhimillisen turvallisuuden edistäminen. Toinen kysymys tietysti on, oliko Venäjän valtiolla vuonna 1992 edellytyksiä lain kirjaimen toteuttamiseen. Nyky-Venäjällä nämä edellytykset ainakin teoriassa täyttyvät, mutta ajatus ihmisten edun asettamisesta valtion edun edelle on hämärtynyt. Uudessa laissa kyllä määritellään turvallisuuden suojelua ohjaavat periaatteet, joihin kuuluu yksilön ja kansalaisen oikeuksien noudattaminen ja turvaaminen. Mutta laista ikään kuin puuttuu ajatus siitä, että viranomaistoiminta perustuu lakiin ja että valtiolla on velvollisuuksia kansalaisia kohtaan. Juuri tähän seikkaan liittyy uuden turvallisuuslain laajempi merkitys.
Vaikka uuden turvallisuuslain pohjalta muodostuu varsin synkkä kuva niistä puitteista, joissa lakia tullaan soveltamaan, on hyvä muistaa, että kyseessä on vain yksittäinen laki, jonka merkitystä Venäjän yleisen turvallisuustilanteen parantumisen kannalta ei pidä liioitella.