Maailmanlaajuinen talouskriisi on paljastanut sen, mistä Venäjän
talousmallin arvostelijat ovat jo pitkään varoittaneet: järjestelmässä
on pahoja puutteita.
Nyt presidentti Dmitri Medvedevin johtama
venäläispoliitikkojen joukko rummuttaa voimakkaasti tarvetta
”modernisoida” kansallinen talousjärjestelmä perin pohjin, jotta siitä
tulisi nykyistä vakaampi sekä kilpailu- ja uudistuskykyinen. Kiivas
keskustelu ei silti ole johtanut merkittäviin uudistuksiin. Etenkin
Kremlin eliitin puheiden ja tekojen välillä tuntuu olevan syvä kuilu.
Keskeinen
kysymys kuuluu, miksi Kreml ei kaikista uudistuspuheista huolimatta aio
muuttaa talouden ja politiikan suuntaa. Kaikesta päätellen Kreml
yrittää rämpiä kovien aikojen läpi puuttumalla vain tiettyihin kriisin
taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Samalla se
sivuuttaa hallintojärjestelmän aidon muuttamisen.
Venäjällä ei
ole arvioitu rehellisesti nykyistä keskusjohtoista järjestelmää, joka
kytkeytyy tiiviisti maan talousjärjestelmään. Politiikkaa käytetään
hyväksi omien taloudellisten etujen ajamiseen, korruptioon ja
monopoleihin.
Maan poliittinen järjestelmä estää löytämästä
ulospääsyä talouskriisin aiheuttamasta vaikeasta tilanteesta, mutta
sitä ei voida uudistaa, sillä muutokset heikentäisivät perustaa, jolla
omaa etuaan ajavien venäläisbyrokraattien valta ja vauraus lepäävät.
Miten
sitten yhteiskunta reagoi koviin aikoihin, jotka ovat korvanneet
”Putinin vaurautena” tunnetun hillittömän kulutusjuhlan vuodet?
Kremlissä
ollaan todennäköisesti hermostuneita mutta ei vielä paniikissa.
Venäjälle on kehittynyt noin kymmenessä vuodessa järjestelmä, joka on
osoittautunut varsin vakaaksi sekä hyvinä että huonoina aikoina. Sen
tekijöitä ovat vahva johtajisto, viestinten tiukka valvonta ja vaalien
manipulointi. Niin kauan kuin valtaeliitti ei säröile, järjestelmä
pitänee pintansa.
Elintason suhteellinen lasku ei
automaattisesti synnytä protestiliikettä. Yksittäisiä mielenilmaisuja
ja jopa mellakoita on toki nähty. Pitkäikäisen ja vahvan
oppositioliikkeen syntyminen edellyttäisi kuitenkin, että nykymallille
esitettäisiin selkeitä poliittisia vaihtoehtoja ja että auktoriteettia
nauttivat oppositiojohtajat ja heihin luottavat laajat kansanjoukot
astuisivat esiin. Niin kauan kuin niitä ei ole, nykyhallinto voi tuntea
olonsa melko turvatuksi.
Kremlin innokkaita uudistuspuheita
selittää se, että Medvedev hakee niillä oikeutusta vallalleen. Uusi
puhetapa tarjoaa presidentille mahdollisuuden erottautua edeltäjästään
Vladimir Putinista, joka on tunnetusti todennut heidän olevan ”samaa
verta”. Samalla Medvedev asettaa kunnianhimoisen tavoitteen, jota hän
toivoo voivansa toteuttaa kaksi presidenttikautta.
Liike-elämän
ja politiikan eliitti hyödyntää keskustelua tavoitellessaan parempaa
asemaa. Julkisen politiikan puuttuminen Venäjältä ei tarkoita sitä,
etteivätkö poliitikot vääntäisi kättä vastakkaisista intresseistään.
Keskustelu
uudistuksista asemoi Venäjän klikkejä osittain uudelleen. Prosessi
alkoi vuonna 2008, samaan aikaan kuin Putinin ja Medvedevin
kaksinvalta.
Vaikka Medvedev tai joku hänen lähipiirissään
haluaisi aidosti omaksua Putinin järjestelmän, rajat tulisivat pian
vastaan. Putin pitää pääministerinä toimeenpanovallan tiukasti
ohjaimissaan osoitukseksi riittänee presidentin kiivaiden lausuntojen
ja hallituksen päätösten välinen ristiriita. Putinin käsissä on
pitkälti myös Venäjän lainsäädäntö, sillä hän johtaa parlamentin
pääpuoluetta.
Kenestä sitten olisi mahdollisen muutoksen toteuttajaksi?
Pääosa
oligarkeista on sopeutunut vallitsevaan järjestelmään ja löytänyt
keinot menestyä sen rajoissa. Poliittisen kilpailun ja aitojen
keskustelufoorumien puute, kulutushyödykkeisiin perustuva talous ja
kaikkialle ulottuva korruptio ruokkivat eliittejä, jotka hyödyntävät
kaikin tavoin poliittista järjestelmää omien etujensa ajamiseen.
Medvedev
kenties haluaisi ryhtyä uudistajaksi, mutta hänellä ei ole siihen
tarvittavia välineitä eikä asialle omistautunutta ydinjoukkoa
toteuttamaan perusteellista ja koko valtion kattavaa uudistusta.
Koska
Venäjän poliittiseen järjestelmään ei luonnostaan kuulu itseoikaisun ja
uudistumisen mekanismeja, maalla lienee edessään pitkähkö
pysähtyneisyyden kausi.
Nyky-Venäjä tuntuu olevan eri
tilanteessa kuin Gorbatšovin johtama Neuvostoliitto 25 vuotta sitten.
Salassapidosta hiljattain vapautuneet asiakirjat osoittavat, että
dramaattinen taloustilanne pakotti Gorbatšovin lähipiireineen
muutoksiin.
Perestroika saattoi vaikuttaa kaoottiselta ja
ristiriitaiselta. Se oli silti aito yritys uudistaa umpikujaan
ajautunutta neuvostojärjestelmää vaikka motiivina ehkä olikin vain
järjestelmän pelastaminen.
Nykyjohdolla ei näytä olevan
samanlaista kiirettä. ”Gorbatšovin hetki” tuntuu jääneen syrjään, mutta
sen aika tulee varmasti. Sen muotoa vain on vaikea ennustaa.