Ulkopoliittisen instituutin vieraileva tutkija Hanna Ojanen kommentoi Turun Sanomien haastaattelussa 21.4. pohjoismaista puolustusyhteistyötä.
(Puolustusministeri Carl Haglund (r) aiheutti alkuvuodesta kohun, kun hän pohdiskeli Suomen ja Ruotsin välisen puolustussopimuksen tarvetta. Haglundin lausunto oli Suomessa ”tavaton”, mikä kertoo enemmän asenteista maassamme kuin siitä, missä kantimissa puolustuksemme on.)
Todellisuudessa Pohjoismaiden puolustusyhteistyö on nykyisin niin mittavaa ja jokapäiväistä, että sopimuksia olisi voinut alkaa solmia aikaa sitten. On materiaalihankintoja, yhteisiä harjoituksia ja koulutusta, ilma- ja merivalvontaa, kansainvälisiä operaatioita ja toimintaa koordinoiva toimielin Nordefco. Ja on ulkoministerien ulko- ja turvallisuuspoliittinen solidaarisuusjulistus, vahva poliittisen tahdon osoitus, keväältä 2011.
– Kuinka paljon yhteistyö voi vielä syventyä? Sitä keskustelua on tärkeää käydä. Itse en ole asettanut ylärajaa, mutta jalkojen pitää olla maassa koko ajan. Niin kauan kuin yhteistyö tuo lisäarvoa ja parantaa maan turvallisuutta ja puolustuskykyä, niin se on hyvä asia. Tähän asti lähtökohta on ollut, että jokainen huolehtii omasta puolustuksestaan, puolustusministeri Haglund pyörittelee.
Suomi on tänä vuonna Nordefcon puheenjohtaja ja avainasemassa, kun maat valmistelevat syksyksi linjauksen, mihin suuntaan yhteistyötä pyritään viemään. Yhteistyö syvenee Haglundin mukaan omalla painollaan.
– Kaikki maat näkevät lisäarvon. Saamme siitä taloudellista ja toiminnallista hyötyä. Kuukausi sitten päätimme perustaa yhteisen joukkopoolin YK-operaatioihin, Haglund kertoo.
Pohjoisen tähtioppilaat
Pohjoismainen ulottuvuus on viime kuukausina ollut taajaan esillä niin Suomessa kuin muissakin Pohjoismaissa. Viime viikolla myös kansanedustajista koottu Pohjoismaiden neuvosto keskittyi ensimmäistä kertaa puolustuskysymyksiin.
– Suomessa taustalla on se, että täällä ollaan poikkeuksellisen kiinnostuneita puolustus- ja turvallisuuskysymyksistä. Tuntuu, että aina on jokin keskustelu menossa. Nyt se on keskittynyt pohjoismaisen yhteistyön ympärille, arvioi vieraileva tutkija Hanna Ojanen Ulkopoliittisesta instituutista.
Pohjoismaat ovat tehneet alan yhteistyötä vuosikymmeniä, mutta kylmän sodan aikana siitä oltiin hiljaa. Nykyisin yhteistyötä helpottaa se, ettei juuri kukaan vastusta pohjoismaista ulottuvuutta. Venäjältäkään ei ole kuulunut kuin satunnaisia ärähdyksiä.
Ojanen korostaa, että puolustusmäärärahojen leikkaukset ja kansalliset intressit ajavat lähes kaikkia Euroopan maita etsimään uudentyyppisiä ratkaisuja, erityisesti syvempää yhteistyötä. Katseet kääntyvät yhä useammin pohjoiseen.
– Yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa Pohjoismaat ovat Naton ja EU:n silmissä tähtioppilaita. Aikanaan yhteistyön ei pitänyt edes olla olemassa. Nyt sitten on löytynyt konsepti, joka kiinnostaa kaikkia, hän kiteyttää.
Jaettavana on pelkkää niukkuutta, mutta siksi tai siitä huolimatta aseellisen konfliktin todennäköisyys on lännessä arvioitu pieneksi.
– Lisäksi vaikuttaa se, ettei EU-tasolla ole löytynyt yksimielisyyttä kaikkien 27 maan kesken myöskään puolustuskysymyksissä, ja Yhdysvallat panostaa muualle. On syntynyt tarve etsiä löyhempiä yhteistyön muotoja ja täydennystä Natolle, huomauttaa lehtori Jacob Westberg Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta.
Askelkuvioita sovittelevat muun muassa Visegradin maat – Puola, Slovakia, Tšekki ja Unkari. Saksa, Ranska ja Puola ovat toinen akseli, Benelux-maat kolmas.
– On paljon maaryhmittymiä. Tutkija Tomas Valasek on kutsunut tilannetta ”puolustusyhteistyön saaristoksi”. Yhteistyössä voi olla kyse esimerkiksi yhteisestä EU:n taisteluosastosta, Ojanen kertoo.
Eri jäsenyydet ylitettävissä
Pohjoismaista tekee muiden silmissä mielenkiintoisen se, että maiden puolustus- ja turvallisuuspoliittiset linjaukset ovat keskenään erilaisia. Kaksi maista ei kuulu Euroopan Unioniin (Islanti ja Norja); kaksi on Naton ulkopuolella (Ruotsi ja Suomi). Tanska ei osallistu EU:n yhteiseen puolustuspolitiikkaan. Islannilla ei ole lainkaan omia puolustusvoimia eikä enää Yhdysvaltain tukikohtaa. Myös käytännön ratkaisut ovat kirjavia. Ainoastaan Suomi luottaa yleiseen asevelvollisuuteen.
– Erilaisuus on yhteistyön mielenkiintoinen vivahde. Muodolliset jäsenyydet (EU:ssa tai Natossa) tai se, ettei ole jäsen, eivät käytännössä ole ratkaiseva tekijä. Sellainen johtopäätös on tehtävä, Ojanen luonnehtii.
Arvopohja, hyvinvointivaltio ja sama kokoluokka sekä yhteinen historia nivovat Pohjoismaita myös puolustuksellisesti. Yksituumaisuus saattaa johtua myös siitä, että tarmo on toistaiseksi kohdistunut muualle kuin perinteiseen maanpuolustukseen: materiaalihankintoihin, kriisinhallintaan ja ei-sotilaallisiin uhkiin kuten terrorismiin, pandemioihin ja ympäristökatastrofeihin varautumiseen.
– Kunkin valtion alueellisessa puolustuksessa lähtökohtana ovat edelleen useimmiten kansalliset näkökulmat, ei Pohjolan puolustaminen, Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulun Jacob Westberg korostaa.
Parhaillaan suomalaiset ja ruotsalaiset rauhanturvaajat ovat Naton alaisessa Afganistanin-operaatiossa ja EU-johtoisessa Malin-operaatiossa. Suomen, Ruotsin ja Norjan koneet harjoittelevat lähes viikottain kalottialueella.
– Lisäarvo tulee siitä, että harjoituksissa on mukana muutaman koneen sijaan jopa yli 20 konetta. Myös eteläisellä alueella ollaan aloittamassa ilmaharjoituksia, joihin Tanskankin koneet voivat osallistua. Suunnitteilla on säännöllisiä merivoimien yhteisharjoituksia, puolustusministeri Haglund selittää.
Merivoimilla on vireillä myös ensimmäinen yhteinen rauhanturvaoperaatio. Kuten Haglund marraskuisella Pansion-vierailullaan Turussa esitti Pohjoismaat saattavat osallistua Libanonin Unifil-operaatioon merellä 2015. Suomesta matkaan lähtisi miinalaiva Uusimaa, jonka kotisatama on Pansio.
Taistelukoneet omin ostoin
Pohjoismaissa säästökuurit koettelevat etenkin Suomea ja Tanskaa. Suomi karsii varuskuntaverkkoa ja pienentää sodan ajan vahvuutta 350 000 sotilaasta 230 000 sotilaaseen. Kuitenkin muutaman vuoden säteellä pitäisi investoida kalustoon. Sen takia puolustusyhteistyö Pohjoismaiden kanssa takuulla jatkuu.
– Tukholman Nordefco-toimistossa on karkeasti arvioitu, että Pohjoismaat ovat saavuttaneet reilun vuosikymmenen kuluessa kaikkiaan noin 100 miljoonan euron säästöt materiaalihankinnoissa, kertoo Suomen maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen pääopettaja, everstiluutnantti Timo Ristimäki.
Säästöt on saatu yhteisistä materiaalihankinnoista ja kansainvälisten operaatioiden logistiikasta. Ristimäen mukaan kansalliset intressit yritetään ottaa huomioon ja siten ylläpitää puolustusteollisuuden kilpailukykyä Pohjoismaissa. Ruotsi on esimerkiksi tilannut Suomesta 113 Patrian panssaroitua AMV-ajoneuvoa, joiden toimitukset ovat menossa.
Kukin Pohjoismaa uusii kalustoa omassa tahdissaan.
– Taistelulentokoneita ei ole suunniteltu tilattaviksi yhdessä, vaikka sekä Tanskalla että Norjalla on edessään F-16-hävittäjien uusiminen. Norja on jo valinnut F-35:n konetyypikseen. Myöskään niin pitkälle ei ole menty, että jaettaisiin keskeisiä sotilaallisia suorituskykyjä (kalustoa ja aseita), Ristimäki sanoo.
Jaetut suorituskyvyt olivat juuri se, mikä sai Haglundin pohtimaan puolustussopimusta sen jälkeen, kun ruotsalaisministerit olivat esittäneet sotakaluston yhteisomistusta ja -käyttöä. Kriisitilanteessa olisi silloin selvää, kuka on kenenkin puolella ja miten kalustoa käytetään.
– Sopimus ei olisi nykyoloissa mitenkään mahdoton. Nato-jäsenyys tai muu sitoumus ei estä sitä. Onhan Pohjoismailla keskenään monenlaisia sopimuksia pitkältä ajalta, ei se mullistaisi maailmaa, Ulkopoliittisen instituutin Ojanen arvioi.
Islanti, Norja, Ruotsi ja Tanska tavoittelivat 1940-luvun lopulla puolustusliittoa, mutta lopulta muut kuin Ruotsi päättivät lähteä Naton perustajajäseniksi.
Tanska luottaa Yhdysvaltoihin
Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen tuore tutkimus
The Development of Russian Military Policy and Finland kertoo
, että Venäjällä on menossa mittava varustautumisohjelma. Tänä vuonna puolustusmäärärahat kasvavat neljänneksellä. Vuosina 2013–2015 puolustukseen kuluu kolmannes valtion budjetista. Suomessa osuus on viitisen prosenttia. Nykyisin Venäjän puolustuksen painopiste Euroopassa on koillisessa eli Suomen ja Itämeren suunnalla.
Westbergin mukaan Tanska luottaa oman alueensa puolustuksessa Yhdysvaltojen tukeen. Norja pyrkii puolustamaan ominkin voimin, mutta kokee uhan kohdistuvan pohjoisiin osiinsa. Ruotsin virallisen linjan mukaan aseellisen hyökkäyksen mahdollisuus on pieni, mutta autoritaarinen ja uhoava suurvalta eli Venäjä antaa aihetta huoleen. Islannin ainoa turva on Nato.
– Suomessa Venäjän-kysymys on tietenkin vielä keskeisempi, Westberg toteaa.
Hän painottaa, että rauhanomaiset skenaariot, joissa luotetaan Venäjän maltillisuuteen, lännen sotilaalliseen voimaan tai eurooppalaisiin turvallisuustakuisiin, ovat osittain hataralla pohjalla.
Venäjää ahdistaa Yhdysvaltojen etupiirin eli Naton itälaajeneminen. Suomikin on Naton partneri rauhankumppanuusohjelman kautta ja materiaalihankintojen kautta Yhdysvaltojen yhteistyötaho.
– Tänä päivänä todennäköisimmät uhkakuvat ovat muita kuin sotilaallisia. Terrorismi, tietoverkkojen häirintä, ympäristökatastrofit. Emme pysty kuitenkaan sulkemaan pois perinteisiä uhkia, vaikka niiden merkitys on nyt vähäinen. Puolustus on kuin vakuutus, siitä ei voi luopua. Suomalaiset myös haluavat, että meillä on kunnolliset asevoimat, Haglund alleviivaa.
– Pohjoismaiden kriittinen infrastruktuuri (mm. sähköverkot, tietoverkot, pankit) on pitkälti yhteistä, joten niitä koskevat uhatkin ovat yhteisiä. Yksi puolustusvoimien tehtävistä on antaa viranomaisapua, tutkija Ojanen pohtii perusteita yhteistyölle.
Arktikselle ei sotalaivat edellä
Myös arktisen alueen merkitys kasvaa, kun Koillisväylän purjehduskausi pitenee vuosi vuodelta ja luonnonvarat tulevat paremmin hyödynnettäviksi. Siten kasvaa myös konfliktien mahdollisuus. Pohjoismaista Norja ja Tanska ovat suoraan läsnä Jäämerellä ja Arktisessa neuvostossa istuvat myös Islanti, Ruotsi ja Suomi.
– Arktis ei ensisijaisesti ole turvallisuuspoliittinen asia. Ei sinne mennä sotalaivat edellä heti, kun jäät ovat lähteneet. Enemmän on kyse siitä, mitä tapahtuu, jos sattuu öljykatastrofi tai risteilyalus törmää jäävuoreen. Totta silti on, että jotkut maat katsovat arktiset luonnonvarat enemmän omikseen kuin toiset, Ojanen toteaa.
Myös Yhdysvalloilla ja Kanadalla on sanansa sanottavana arktisissa kysymyksissä. Venäjä kehittää alueella puolustusvoimien ja rajavartioston kapasiteettia. Lisäksi kiinnostuneita ovat Aasian nousevat talousmahdit.
– Sekä rauhanomainen kehitys että jännitteiden kasvaminen ja aluevaatimukset ovat mahdollisia kehityskulkuja pohjoisessa. Kumpaankin pitää varautua, Westberg puntaroi.
Nato-mailla on keskinäinen turvallisuustakuunsa ja EU-mailla lisäksi omansa. Tanskalla on tavallaan molemmat, mutta se on yksipuolisesti sanoutunut irti EU:n sotilasyhteistyöstä. Lissabonin sopimuksen myötä 2009 tuli voimaan EU-jäsenten keskinäistä avunantoa koskeva velvoite, joka viimeistään lopetti Suomen puolueettomuuden. Kaikki Pohjoismaat tarvitsevat isompien tukea.
– Mikään niistä ei ole valmis torjumaan mittavaa aseellista hyökkäystä omin voimin. Norjalle ja Tanskalle (ja Islannille) tämä ei ole huolenaihe, koska ne kuuluvat Natoon. Ruotsilla on hyvä valmius selvitä pienimuotoisista konflikteista, eikä se oleta joutuvansa yksinään hyökkäyksen kohteeksi. Suomen kyky reagoida yllätyshyökkäykseen on heikohko, Westberg luonnehtii, vaikka kiittelee Suomen yleistä asevelvollisuutta.
Riittäisikö Pohjoismainen ulottuvuus sellaisenaan turvallisuusratkaisuksi?
– Ei, jos vastustajaksi ajatellaan Venäjä. Maiden yhteenlaskettu puolustuskyky ei riittäisi, Westberg arvioi.
Natoa vaivaa hajaannus
Natossa ja EU:ssa on se ongelma, ettei kumpikaan ole vahva tällä hetkellä. Natoa vaivaa hajaannus ja EU:n puolustuspoliittinen ulottuvuus on toiminut lähinnä kriisinhallintaoperaatioissa. Tosin EU:n nopean toiminnan taistelujoukot ovat jääneet vaille tehtäviä, vaikka ovat olleet kiertävässä valmiusvuorossa 2007 lähtien.
– EU on kriisissä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittisestikin. Eurooppalaisten valtioiden on se pakko myöntää, toteaa Etelä-Tanskan yliopiston professori Sten Rynning, kansainvälisesti tunnustettu Nato-tutkija.
Ongelmat johtuvat talousvaikeuksista, mutta myös siitä, että yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka ei enää kiinnosta Isoa-Britanniaa ja Ranskaa, jotka sen lanseerasivat.
– Hanke osoittautui liian byrokraattiseksi ja kankeaksi eikä tuottanut kummallekaan lisäarvoa. Ranska ei saanut sitä kautta vahvempaa EU:ta eikä Iso-Britannia korostettua atlanttista ulottuvuutta. Ranska toimii nykyisin itsenäisesti silloin, kun tosi on kyseessä kuten Libyassa ja Malissa. Iso-Britannia pyrkii neuvottelemaan koko EU-jäsenyytensä ehdot uusiksi, Rynning painottaa.
Westbergin mukaan puolustusratkaisuissa olisi kyettävä katsomaan pitkälle tulevaisuuteen. Suomen ja Ruotsin kannattaisi hänen mukaansa panostaa EU:hun, koska ne ovat sen, mutta eivät Naton jäseniä.
– Mielestäni kummankin maan tulisi vaikuttaa siihen, että EU:n puolustusyhteistyö laajenee ja syvenee, jotta voimavaroja voidaan käyttää mahdollisimman tehokkaasti.
Lopuksi klassinen kysymys: millaisin silmin Ruotsi, joka lakkautti yleisen asevelvollisuuden kolme vuotta sitten, katselee Suomea puolustuskysymyksissä?
– Suomi on maa, joka suhtautuu kansalliseen puolustukseensa paljon vakavammin kuin me täällä rauhan niemimaalla Pohjanlahden toisella puolella, Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun lehtori Westberg myöntää.