Yhä uusia nimiä ulkoministeriksi
Kaleva
Jarmo Rantalainen

EU-spekulointi uhkaa näinä päivinä järkyttää unionikansalaisten herkkää mielenrauhaa. Puheenjohtajamaa Ruotsi järjestää ensi torstaiksi huippukokouksen uusien huippuvirkojen täyttämiseksi. Auki on myös uuden komission kokoonpano.

Hämmennystä lietsovat Lissabonin sopimuksen voimaantulo, yhä jatkuva taloudellinen ”kriisinhallinta” sekä Kööpenhaminan ilmastokonferenssi, jonka toivotaan pelastavan planeetan.

Nimityskierroksella on jonkin verran todellista merkitystä myös sen kannalta, miten Lissabonin sopimusta tullaan käytännössä soveltamaan. ”Presidentin” ja ”ulkoministerin” henkilöt tulevat virkojen ensimmäisinä haltijoina näyttämään uusille instituutioille suuntaa.

EU-huippukokousten pysyvän puheenjohtajan valtaoikeuksia ei pidetä kovin vaikuttavina, mutta korkean edustajan eli ulkoministerin pidetään. Hän on myös komission varapuheenjohtaja, johtaa ulkoministerien kokouksia ja hänellä on oma diplomaattinen palvelunsa, kun komission nykyisistä edustustoista tulee unionin edustustoja.

Toisaalta hänellä tulee olemaan iso joukko mestareita. Hänen on kuultava keskikokoisiksi tai alueellisiksi suurvalloiksi itsensä mieltäviä isoja jäsenmaita, EU-parlamenttia ja komission puheenjohtajaa.

Vetovastuussa olevan Ruotsin pääministeri Fredrik Reinfeldt yrittää välttää äänestyksen. Britannian ulkoministeri David Miliband on viran kolmesti kieltänyt. Muina sopivina sosiaalidemokraatteina on nostettu viime vaiheessa esiin muun muassa Italian entinen pääministeri ja euroedustaja Massimo d´Alema ja romanialainen meppi Adrian Severin, jolta tosin puuttui vielä äskettäin oman maansa hallituksen tuki.

Uusia yhteistyön muotoja

”Lissabonin sopimus on tärkeä sopimus, varsinkin eurokraateille”, sanoo Jean Monnet -professori Pami Aalto Tampereelta. ”Unionin koneisto tulee toimimaan paremmin. Tavallisten ihmisten arkielämässä se ei paljon tunnu.”

Sopimus luo yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle (YUTP) uusia yhteistyön muotoja ja välineitä, muttei aiheuta mullistuksia. Yksimielisyyden periaate ulkopolitiikassa säilyy, mutta toisaalta muutamat jäsenmaat voivat ryhtyä unionin lipun alla yhteiseen kriisinhallintaoperaatioon.

EU:ssa vallitsee melko pitkälle konsensus nojautumisesta Naton rakenteisiin. Samaan aikaan ovat Yhdysvaltain strategiset intressit Euroopassa haalistuneet, ja sotilasliitosta on tullut – ainakin Ranskan suurvalta-ajattelussa – entistä ”eurooppalaisempi”.

Unionin reviirillä pysyvät luontevasti yhteiset materiaalihankinnat, kriisinhallinta, poliisioperaatiot, oikeusvaltion edistäminen ja jälleenrakennus.

”Yhteistä ulkopolitiikkaa” ei pidä ymmärtää liian sananmukaisesti, eikä unionin kompetenssia verrata yksittäisiin valtioihin. Joissakin asioissa EU koordinoi, toisissa ei. YUTP on alkanut Pami Aallon mukaan vähitellen lunastaa siihen asetettuja, sinänsä melko vaatimattomia odotuksia.

”Ei pitäisi olla kuitenkaan yllätys, että Saksa, Ranska ja Britannia tulevat jatkossakin olemaan isoimpia jäsenmaita”, sanoo tutkija Aaretti Siitonen Ulkopoliittisen instituutin (UPI) EU-tutkimusohjelmasta.

”Voi kuulostaa pienten maiden kannalta lohduttomalta etenkin, jos omat intressit poikkeavat isojen maiden intresseistä. Ilman EU:n poliittista rakennelmaa pienillä mailla ei olisi kuitenkaan senkään vertaa vaikutusvaltaa isoihin kuin nyt on.”

Toisaalta isojen jäsenmaiden ohjailuakin tarvitaan toisinaan.

EU-koneiston luiston kohentuminen voi jopa lisätä isojen maiden keskinäisen yhteistyön mahdollisuutta.

Se ei kuitenkaan poista huolta, että Britannia asettaa ensi vuoden vaalien jälkeen suhteet Yhdysvaltoihin eurooppalaisen yhteistyön edelle. ”Konservatiivien johtaja David Cameron on puhunut kovia ja kosinut puolueen oikeata laitaa”, Siitonen muistuttaa.

Se on nostanut niskakarvoja pystyyn Manner-Euroopassa.