Raimo Väyrynen
Mark Twainia
mukaillen voi sanoa, että tiedot Yhdysvaltojen kuolemasta maailmanvaltana ovat
liioiteltuja. Mutta onko niissä sittenkin perää? Ongelma ei ole uusi. Kun
viimeisen vuosisadan verran on puhuttu Yhdysvalloista uutena maailmanvaltana
– ja Alexis de Tocqueville ennakoi jo 1800-luvun alkupuolella
Yhdysvaltojen ja Venäjän olevan seuraavat suurvallat – niin ääni
kellossa muuttui 1970-luvulla ensimmäisen öljykriisin
jälkeen.
Yhdysvaltojen ”ruostevyöhykkeen”
perinteinen raskas teollisuus menetti kansainvälisen kilpailukykynsä ja Nixonin
kaudella se joutui luopumaan ehdottomasta johtovallastaan kansainvälisessä
finanssipolitiikassa.
Keskustelu Yhdysvaltojen
laskevasta valtakaaresta velloi pitkin 1970-lukua ja pitkälle 1980-lukua. Hieman
jälkijättöisesti tämä keskustelu kulminoitui Paul Kennedyn massiiviseen kirjaan
suurvaltojen noususta ja laskusta ”The Rise and Fall of Great
Powers” (1987). Siinä Kennedy
ennakoi Yhdysvaltojen noudattavan Hollannin, Englannin ja muiden imperiumien
laskevaa vaikutusvaltaa. Kennedyä on aiheellisesti moitittu siitä, että hän ei
nähnyt Neuvostoliiton kokevan saman laskun paljon nopeammin ja
jyrkemmin.
Kennedyn kirjan ilmestyessä mieliala oli kuitenkin kääntynyt.
Vuonna 1984 alkaneen toisen presidenttikautensa alussa Ronald Reagan ilmoitti,
että Yhdysvalloissa koittaa uusi aamu – ja kansa uskoi tähän
”suureen kommunikoijaan” ensimmäisen kauden syvien
talousongelmien jälkeen. Reaganin kaudella Yhdysvaltojen liittovaltion budjetin
ja vaihtotaseen vaje kasvoivat ennennäkemättömiin mittoihin, mutta hänen
aurinkoinen ja suurpiirteinen persoonansa työnsi epäilevät tuomakset
taka-alalle.
George Bush vanhemman kausi jatkoi
Reaganin kauden epäonnistunutta talouspolitiikkaa, mutta sai kruunuunsa
jalokiven Neuvostoliiton hajoamisesta. Ulkopolitiikassa Bill Clinton jatkoi
useimmissa suhteissa Bushin hallinnon politiikkaa, mutta palasi
talouspolitiikassa oikeastaan republikaanien perinteiselle tiukan
budjettipolitiikan linjalle. Clintonin talous- ja sosiaalipolitiikka oli
konservatiivista.
Clintonin ensimmäisen kauden alussa käytiin kova
kädenvääntö kahden Robertin – Reich ja Rubin – välillä
siitä, pitäisikö alijäämäisessä budjettitilanteessa panostaa uudistuksiin vaiko
budjetin tasapainottamiseen. Jälkimmäisellä kannalla ollut Rubin voitti, mutta
nyt hän Barack Obaman keskeisenä talousneuvontajana ja uuden
valtiovarainministeri Timothy Geitnerin mentorina näyttää olevan suuren elvytyspaketin
kannalla ja siihen sisältyy sosiaalisia uudistuksia.
Clintonin kahdella
presidenttikaudella Yhdysvaltojen budjetti tasapainotettiin ja maan
ulkopoliittinen vaikutusvalta säilytettiin. En muista Yhdysvalloissa tuolloin
asuneena juuri kenenkään puhuneen 1990-luvulla Yhdysvalloista laskevana
maailmanvaltana. Vaikka Kiinan kasvu oli silloin täydessä vauhdissa, niin
Yhdysvallat menestyi taloudellisesti hyvin verrattuna Euroopan unioniin ja
erityisesti Japaniin, joka sortui vuosikymmenen mittaiseen deflaatioon.
Bush
nuoremman kaudella talous on näihin päiviin saakka kasvanut kohtuullisesti,
mutta ulkopolitiikka on epäonnistunut lähes täysin. Luvattu sotilaallinen ja
poliittinen voitto Irakissa on kutistunut torjuntavoitoksi ja Afganistanissa
taliban on nostanut voimakkaasti päätään. Obaman hallinto on ilmoittanut
lisäävänsä amerikkalaisjoukkoja maassa ja odottaa eurooppalaisilta
liittolaisiltaan lisäpanostusta myös riskialttiissa
etelässä.
Vaikka Bushin hallinto on toisella
kaudellaan pyrkinyt solmimaan uudelleen ensimmäisellä kaudella katkenneita
yhteistyösiteitä liittolaisiin, niin tulokset ovat olleet laihanlaisia. Ainakin
vuoden ajan on miltei kaikkialla maailmassa odotettu uutta ja erityisesti
demokraattisen puolueen hallintoa. Epävarmuutta on ollut eniten siitä, onko
uusi presidentti Barack Obama vaiko Hillary Clinton. Nyt näyttää siltä, että
Yhdysvallat on saamassa kaksi yhden hinnalla eli Clintonin Obaman hallinnon
ulkoministeriksi.
Amerikkalaisessa keskustelussa Yhdysvaltojen kansainvälisen
vaikutuksen laskua koskeva teema on jälleen esillä. Kennedyn sijasta
dramaattisena persoonana esiintyy toinen englantilainen amerikkalaiseen
huippuyliopistoon muuttanut historian professori, tässä tapauksessa Niall
Ferguson, jonka kirja The Colossus
(2004) vertaa amerikkalaisen imperiumin laskua brittiläisen imperiumiin
hämärään. Amerikkalaisessa tutkimuskirjallisuudessa on ollut myös taipumusta
hakea vertailukohtia Rooman ja Yhdysvaltojen maailmanvallan kohtaloiden
kanssa.
Kaikesta päätellen Yhdysvaltojen vaikutusvalta on laskussa: sen
talous on pahassa kriisissä ja sen maine maailmalla alamaissa. Nyt Obaman
hallinnolta odotetaan ihmettä: sen suunnitteilla olevan massiivisen
elvytyspaketin toivotaan kääntävän talouden uuteen nousuun ja uuden yhteistyöhakuisemman
ulkopolitiikan ylittävän vanhat kiistakysymykset. Tämän messiaan odotuksen rinnalla on
toinenkin näkökulma.
Yhdysvallat on Bushin kaudella hoitanut talouttaan
ja politiikkaansa äärimmäisen huonosti. Ison talon isäntä voi toki käyttäytyä
huonosti, jos ymmärtää lopettaa ajoissa. Tämä puhallustesti on nyt edessä.
Yhdysvallat on edelleen kiistatta maailman johtava taloudellinen ja
sotilaallinen, vaikka ei enää välttämättä poliittinen valtakeskus. Amerikkalainen
markkinatalous on osoittanut kykynsä uusiutua ja se saattaa tapahtua finanssi-
ja talouskriisissä uudelleen. Kaiken kaikkiaan Yhdysvalloilla on edelleen
mahdollisuus säilyttää ykkösasemansa kansainvälisessä taloudessa ja
politiikassa, jos se ymmärtää harjoittaa viisasta ja pragmaattista politiikkaa.