Ulkopoliittisen instituutin tutkija Hanna Ojanen julkaisi Helsingin Sanomissa 13.8. vieraskynäartikkelin, jossa hän analysoi kansainvälisten järjestöjen – YK:n, EU:n ja Naton – keskinäisiä suhteita.
Kohti turvallisuusneuvostoa 2/4 Kansainväliset järjestöt lähentyvät työläästi toisiaan. Turvallisuusneuvostossa Suomi voisi vaikuttaa järjestöjen suhteiden kehittymiseen.
YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi ei pääse noin vain, ilman uutteraa vaalikampanjaa. Vaivannäkö kertoo, että Suomi uskoo YK:hon. Jäsenyys on vaivan arvoinen, koska itse järjestö on arvokas ja ainutlaatuinen, globaali foorumi, jolle on uskottu valta päättää voimankäytöstä kansainvälisissä suhteissa. Näinhän on aina ajateltu. Vai onko?
Kampanjassa näkyy myös käänteen merkkejä: Suomi on nyt palaamassa lähemmäksi YK:ta. YK:n Libanonin-rauhanturvaoperaatioon Unifiliin lähetettiin toukokuussa 177 suomalaista. Määrä on suuri, kun ajatellaan, että vielä viime vuoden lopulla Suomesta oli kriisinhallintaoperaatioihin lähetettynä kaikkiaan vain 260 henkeä.
Unifil-päätöstä voidaan pitää osana turvallisuusneuvostokampanjaa: on hyvä näyttää, että maa on valmis osoittamaan voimavaroja YK:lle. Pelkästä kampanjatempauksesta tuskin kuitenkaan on kyse.
Käänteen takana on suurempi muutos kansainvälisessä kriisinhallinnassa. Menneet viitisentoista vuotta ovat olleet EU:n ja Naton oman kriisinhallintakyvyn rakentamisen aikaa. Kriisinhallinta oli molemmille uutta ja houkuttavaa. Jäsenmaiden toivottiin luonnollisesti investoivan siihen, osoittavan sitoutuneisuutensa ja siten tukevan järjestöjen uskottavuutta.
Suomi oli alusta asti aktiivisesti mukana. EU ja Nato painottuivat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja etenkin kriisinhallinnassa. Suomi siirsi niille voimavarojaan YK:n operaatioista – niin tekivät monet maat. Naton ja EU:n vahvistuminen sekä lukuisten uusien operaatioiden aloittaminen merkitsivät sitä, ettei voimavaroja riittänyt YK:lle entiseen malliin. Suomi jäikin varsin kauaksi rauhanturvaamisen uusista suurvalloista, kuten Bangladeshista ja Pakistanista.
Samaan aikaan YK tuntui jähmeältä, uudistuskyvyttömältäkin. Ajateltiin, että olisi kaikkien edun mukaista, että EU ja Nato olisivat hyvin varustautuneita, toimintakykyisiä järjestöjä, jotka voisivat suoriutua kriisinhallintatehtävistä myös oman alueensa ulkopuolella. EU:ta ja Natoa varottiin sitomasta YK:n mandaattiin, jottei jokin turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenmaista pääsisi veto-oikeudellaan estämään niiden toimintaa. Suomenkin kriisinhallintalakiin kirjattiin mahdollisuus osallistua operaatioihin, joilla ei ole YK:n mandaattia.
Nyt vaikuttaa siltä, että EU:n ja Naton ripeästi alkaneesta aikakaudesta kriisinhallintaorganisaatioina ei välttämättä tule kovin pitkä. Loppu voi jo häämöttää, tai ainakin tienhaara.
Kansainvälinen kriisinhallinta tuntui ajankohtaiselta ja tarpeelliselta 1990- ja 2000-luvuilla, mutta 2010-luvun näkökulmasta se ei välttämättä enää vakuuta. Tähänastiset operaatiot ovat joko olleet varovaisen vaatimattomia eivätkä siksi erityisen merkityksellisiä – tai sitten loppumattoman pitkiä ja alati monimutkaistuvia. EU on ollut varovainen uusien operaatioiden aloittamisessa. Suorasta kriisinhallinnasta siirrytään erilaisiin koulutustehtäviin ja muuhun apuun, joka ei välttämättä vaadi paikalla olemista.
Vaikka Suomi näyttääkin olevan palaamassa tutuille poluille, paluuta vanhaan ei enää ole. Kriisinhallinnan merkitys vähenee, alueellisen turvallisuuden merkitys kasvaa.
Toinen olennainen muutos on se, että YK, EU ja Nato ovat lähentyneet toisiaan niin, että niitä alkaa olla vaikea edes ymmärtää erikseen tarkasteltuina. Tätä nykyä kansainväliset järjestöt vaikuttavat monella tapaa toistensa tavoitteisiin ja toimintamahdollisuuksiin.
Järjestöt joutuvat myös itse etsimään ja puolustamaan rooliaan uudenlaisessa tilanteessa. Konflikteja ei voi välttää. Työnjaossa on aina ongelmansa – jo siitä sopiminen, kuka työt jakaa, on vaikeaa – ja yksipuolista riippuvuutta toisen järjestön voimavaroista tai auktoriteetista pidetään haitallisena. Yhteistyö voi myös käytännössä olla niin työlästä, että mieluummin hypätään sen yli.
Silti tilanne näyttää muuttuvan myös EU:n ja Naton kannalta. Yhteistyö alkaa käydä välttämättömäksi: järjestöillä ei aina ole riittävästi omia voimavaroja, eikä niiden toimimista yksin kenties katsota hyvällä.
Molempien pitkän aikavälin etujen mukaista voi hyvin olla myös lähempi YK-suhde. Naton ja YK:n sihteeristöjen yhteistyösopimus on esimerkki lähentymisestä, jota Nato on ajanut, koska se näyttää parantavan järjestön mahdollisuuksia saada tukea operaatioilleen. Olennaista on löytää sopiva muotoilu: edelleenkään ei haluta YK:lle alisteista asemaa, mutta halutaan kertoa kasvavasta yhteisymmärryksestä ja yhteistyöstä.
Jos alueelliset järjestöt itse sitoutuvat lähempään yhteistyöhön YK:n kanssa, ne voivat samalla osoittautua hyviksi YK:n toiminnan tehostajiksi. Ne tarvitsevat sellaista YK:ta, joka kykenee antamaan niille ripeitä ja selviä toimeksiantoja ja oikeuttamaan tarvittaessa niiden globaalin toiminnan.
Uusi tilanne tekee turvallisuusneuvoston jäsenyydestä uudella tapaa tavoittelemisen arvoisen. YK:n turvallisuusneuvosto on nyt eräänlainen järjestöjen solmukohta. Suomellakin voisi neuvoston jäsenenä olla mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten järjestöjen väliset suhteet kehittyvät. Se voi esimerkiksi pyrkiä vahvistamaan alueellisten järjestöjen roolia YK:n kautta.
Yksi maa ei toki kahden vuoden kaudellaan voi saada aikaan valtaisia muutoksia; siihen tarvitaan yhteistyötä muiden samanmielisten kanssa. Yhtenä mahdollisena kumppanina voi olla Turkki, joka tavoittelee turvallisuusneuvoston jäsenyyttä Suomen jälkeen ja jonka kanssa Suomi on YK:ssa jo ajanut rauhanvälityskysymyksiä.
Yhteinen haaste järjestöjen jäsenmaille on se, ettei niille enää riitä politiikan muotoilu jokaisessa järjestössä erikseen. Tarvitaan uutta valppautta järjestöjen keskinäisten suhteiden seuraamisessa ja linjauksia siitä, mihin suuntaan suhteita pitäisi kehittää.