Kansainvälinen turvallisuusympäristö on muuttunut merkittävästi viime
vuosina. Muutokset vaikuttavat välittömästi kriisinhallintaan sekä
rauhanturva- ja humanitaariseen työhön.
Monet
sotilaallis-humanitaariset kriisit ovat osoittautuneet luultua
haastavammiksi. Länsimaat ovat havahtuneet kriisinhallinnan
hankaluuteen muun muassa Afganistanissa.
Toinen merkittävä
muutos on, että kriisinhallintaan osallistuu aiempaa enemmän
toimijoita, jotka joutuvat entistä useammin väkivallan uhreiksi.
Kriisien muutettua muotoaan humanitaarista apua antavien toimintatila
on muuttunut: järjestöt voivat toimia turvallisesti entistä pienemmällä
osalla kriisialuetta.
Neutraalius, riippumattomuus ja
puolueettomuus ovat perinteisiä avustusjärjestöjen periaatteita.
Kriisialueilla ne ovat muodostaneet niin sanotun humanitaarisen tilan:
näihin periaatteisiin nojaten avustusjärjestöt ovat turvanneet
toimintatilansa ja viestineet toimivansa voimapolitiikan ja poliittisen
vallankäytön ulkopuolella.
Avustusjärjestöt tekevät kuitenkin
nykyisin entistä tiiviimpää yhteistyötä sotilaallisten toimijoiden
kanssa. Sotilaalliset toimijat ja järjestöt suunnittelevat ja toimivat
yhdessä. Tämä on asettanut avustusjärjestöjen neutraaliuden
kyseenalaiseksi.
Kriisialueiden taistelijat eivät enää pidä
humanitaarisia järjestöjä puolueettomina eivätkä usko, että ne ovat
irrallisia länsimaisesta valtapolitiikasta.
Avustusjärjestöjen
ja läntisten valtojen – etenkin niiden sotilaskoneistojen – yhteistyön
tiivistyminen on johtanut paitsi epäluuloihin myös väkivallan uhan
kasvuun. Kriisialueiden sotilaalliset joukot pitävät avustusjärjestöjä
sopivina väkivaltaisten iskujen kohteina.
Avustusjärjestöjen
ja sotilaallisten toimijoiden aiempaa tiiviimmän yhteistyön taustalla
on halu tehdä kriisinhallinnasta ja hädänalaisten auttamisesta
tehokkaampaa.
Vaikka yhteistyö saattaakin johtaa tehokkaampaan
kriisinhallintaan, sillä on myös ongelmallisia vaikutuksia:
humanitaarisen toiminnan periaatteet vaarantuvat tehokkuusajattelun
seurauksena.
Monet humanitaariset toimijat ovatkin huolissaan
yhteistoiminnan aiheuttamasta poliittisesta riippuvuudesta ja siitä,
että ne joutuvat alistumaan poliittisen valtapelin sääntöihin – aivan
kuten kriisialueiden taistelijat ovat ounastelleet.
Järjestöjen
on yhä vaikeampaa toimia kentällä, ja niiden humanitaarinen tila –
uskottavuuden ja puolueettomuuden niille takaama toimintarauha
kriisialueella – on kaventunut.
Avustustyöntekijät joutuvat myös entistä useammin ja herkemmin väkivaltaisten iskujen kohteiksi.
Samalla
kun humanitaariset järjestöt ovat lähentyneet valtiollisia ja
sotilaallisia kriisinhallintatoimijoita, sotilaalliset toimijat ovat
kahmineet itselleen sellaisia tehtäviä, jotka ovat perinteisesti
kuuluneet humanitaariseen alaan.
Viimeaikainen kehitys on
johtanut siihen, että kriisialueilla operoivat sekä humanitaariset että
sotilaalliset toimijat, vaikka niitä on perinteisesti pidetty hyvin
erilaisina toimijoina. Niin kriisialueiden sotilaallisten toimijoiden
kuin siviilienkin on vaikea erottaa toisistaan humanitaarisia ja
valtioiden sotilaallisia kriisinhallintatoimijoita.
Hyvää
tarkoittava, aseistamaton, puolueettomuuteen uskova ja neutraaliuden
nimeen vannova humanitaarinen työntekijä esimerkiksi Afganistanin
aseellisen selkkauksen keskellä saattaa paikallisen silmissä vaikuttaa
Nato-johtoisten joukkojen tietä rakentavalta rauhanturvaajalta.
Humanitaarista
avustustyötä tekevä saattaa siis paikallisten silmissä rinnastua
sotilaallisen selkkauksen osapuoleen – ja päätyä helpoksi
maalitauluksi.
Humanitaarisen toiminnan periaatteet –
puolueettomuus, riippumattomuus ja neutraalius – ovatkin todellisen
uhan alla. Käytännössä tämä merkitsee, että humanitaarisen avun perille
vieminen on nykyään entistä hankalampaa.
Avustustyön tekemisen vaikeutuminen johtaa ennen pitkää siihen, että inhimillinen kärsimys lisääntyy.
Suomessa
valmistellaan parhaillaan uutta kansallista kokonaisvaltaista
kriisinhallinnan strategiaa. Sen laatijat ovat suuren haasteen edessä.
Uudessa strategiassa pitää huomioida muuttunut turvallisuustilanne sekä
kriisinhallinnan uudet toimijat, heidän muuttunut työnjakonsa ja heidän
turvallisuustilanteensa.
Etenkin kriisinhallintahenkilöstöä
kohtaan suunnatun väkivallan lisääntyminen kriisitilanteissa ja iskujen
kohdistuminen avustusjärjestöihin ja näiden työntekijöihin vaativat
huomiota. Muutoin uhattuna ovat sekä avustustyöntekijöiden henki että
avustustyön jatkuvuus.
Strategia jää vajavaiseksi myös, jos humanitaarisen tilan kaventuminen ja toimintaympäristön muuttuminen jätetään huomiotta.
Vastuu
ei kuitenkaan lepää yksin valtion harteilla. Myös kriisinhallintaan
osallistuvien avustusjärjestöjen pitäisi ottaa toiminnassaan ja sen
suunnittelussa huomioon muuttunut tilanne ja toimijakenttä.