Venäjän muutoksia saadaan odottaa vielä pitkään

Vladimir Putinin luoman järjestelmän suosio Venäjällä on perustunut
kolmeen tukipilariin: talouskasvuun, lupaukseen “järjestyksen”
palauttamisesta ja ulkopolitiikkaan, joka nostaisi maan takaisin
maailman tärkeimpien mahtien joukkoon.

Kaikki nämä tukipilarit ovat alkaneet viime aikoina horjua.

Maailmanlaajuinen talouskriisi on koetellut Venäjää ankarasti.
Talousennusteet, viralliset mukaan lukien, ovat yhä dramaattisempia.
Budjettivajeen odotetaan kasvavan jopa seitsemään prosenttiin Venäjän
kansantuotteesta, ellei enemmänkin. Työttömien määrä kasvaa ja voi
saavuttaa tason, jollaista ei ole nähty sitten vuoden 1998
talousromahduksen.

Ensimmäiset yhteiskunnalliset protestit,
kuten mielenosoitus Pikaljovossa Leningradin alueella, ovat jo
pakottaneet Venäjän ylimmän poliittisen johdon reagoimaan tilanteeseen.

Keskustelu siitä, onko Vladimir Putin
onnistunut vahvistamaan oikeusvaltioperiaatetta, on käynyt
tarpeettomaksi: nykyinen presidentti Dmitri Medvedev on toistuvasti
puhunut oikeudellisesta nihilismistä, eivätkä venäläiset tarvitse
Transparency International -järjestön luokituksia nähdäkseen
yhteiskuntansa korruptoituneisuuden.

Viiden vuoden takaiseen tilanteeseen
verrattuna poliitikkojen on nyt paljon vaikeampi sysätä kaikkea
liike-elämän isojen kihojen syyksi ja käynnistää uutta kampanjaa
oligarkkeja vastaan omien asemiensa vahvistamiseksi.

Venäjän valtiontalous ei ole sen paremmassa
kunnossa kuin yksityisen sektorin talouskaan. Jos liike-elämän
edustajat katsovat, ettei sopimus taloudellisen vapauden – joissain
tapauksissa suoran valtionavun – kytkemisestä poliittiseen
uskollisuuteen enää päde, oligarkit saattavat paljastaa kyntensä.

Lisäksi kuva Venäjästä valikoivan
oikeuskäytännön maana vahvistuu entisestään, jos viranomaiset lisäävät
syytteeseen asetettujen listalle jälleen julkisuuden henkilöitä.

Myös ulkopoliittisesti Venäjä on kaikkea muuta kuin selvä voittaja.

Euroopan unioni ei heikkouksistaan
huolimatta enää katso suopeasti Venäjän monopoliasemaa Keski-Aasian
energiavarojen kauttakulkumaana. Tarve laajentaa energiantuottajien
kenttää haastaa Brysselin vanhan mantran, jonka mukaan Venäjän
energiatoimitusten lisääntymiselle ei olisi vaihtoehtoja.

EU ei ole tunnustanut Moskovan virallista
vaatimusta, jonka mukaan maata pitäisi tietyissä asioissa kohdella
etuoikeutetusti. Sen sijaan unioni julkisti äskettäin uuden itäisen
kumppanuuden aloitteensa, jonka on määrä edistää yhteistyötä kuuden
entisen neuvostotasavallan kanssa ValkoVenäjästä Armeniaan.

Venäjän ja Ukrainan välillä on paljon
konflikteja, mutta energiajätti Gazprom ei ole sen lähempänä Ukrainan
kaasutoimitusten hallintaa kuin ennenkään. Kiovassa ei näy pienintäkään
merkkiä siitä, että maata haluttaisiin viedä takaisin Venäjän suuntaan.
Valko-Venäjän johtaja Aljaksandr Lukašenkakin etsii keinoja lisätä maan
yhteyksiä EU:hun.

Jopa Venäjän ja Georgian konfliktin
vaikutukset olivat ristiriitaiset: Moskovan päätös tunnustaa Abhasian
ja Etelä-Ossetian itsenäisyys ei saanut tukea muilta mailta, ei edes
Kiinalta. Tällaista reaktiota tuskin voisi odottaa, kun supervalta
tekee merkittävän siirron.

Näistä tosiasioista huolimatta Venäjän
järjestelmän peruspilarien rapautuminen ei – eräiden analyytikoiden
toiveajattelusta huolimatta – merkitse Venäjän vapautumista
taloudellisesti ja poliittisesti, ei ainakaan vielä.

Venäjän hallinnolla voi olla aiempaa
vähemmän rahaa, mutta lähes 300 miljardin euron kulta- ja
valuuttavarannot takaavat riittävästi resursseja puuttua polttavimpiin
ongelmiin. Sosiaalietuudet nielevät joka tapauksessa paljon vähemmän
rahaa kuin venäläisyritysten ulkomaanvelkojen maksaminen.

Maan tila ei päädy kokonaisuudessaan kansan
tietoon niin kauan kuin viestinten toimintaa valvotaan. Melkoinen määrä
moskovalaisia tuntuu uskovan, että Neuvostoliitto romahti juuri
uudistusten aloittamisen takia ja erityisesti siksi, että opposition
annettiin vahvistua ja arvostella viranomaisia.

Muutos edellyttäisi, että Venäjän johto
myöntäisi tehneensä virheitä ja hukanneensa historiallisen tilaisuuden
kehittää maata ja integroida se aiempaa tiiviimmin kansainväliseen
järjestelmään.

Tätä taustaa vasten olisi loogista, että
Venäjä ei ryhtyisi toteuttamaan muutoksia nyt vaan odottaisi öljyn
hinnan uutta nousua. Hinta on jo nyt kaksi kertaa niin suuri kuin se
oli alimmillaan joitakin kuukausia sitten.

Moskovan päätös lopettaa
jäsenyysneuvottelut Maailman kauppajärjestön WTO:n kanssa ja lykätä
siten jäsenyyttä kauas tulevaisuuteen on vakava varoitus, olivatpa
viralliset perustelut mitkä hyvänsä.

Talouskriisi haastaa Putinin luoman
järjestelmän, mutta se ei ole toistaiseksi tehnyt uudistuksista ainoaa
vaihtoehtoa. Järjestelmä saattaa selvitä nykyisistä ongelmista
kolhuitta, ja Putin voi lähteä ehdokkaaksi vuoden 2012
presidentinvaaleihin, kuten hän äskettäin antoi ymmärtää. Näin hän
saisi mahdollisuuden itse lakkauttaa kahden vahvan johtajan
järjestelmän.

Tässä tapauksessa Venäjästä voi tulla
entistä haluttomampi ja kyvyttömämpi uudistumaan. Näin se kylväisi
ongelmien siemeniä sekä omassa että naapurimaissaan.