Demokratia voitti nimityskuviossa

Euroopan parlamentin ryhmäjako on kirkastunut, ja vaalien poliittiset
seuraukset alkavat näkyä. Uuden parlamenttikauden aluksi ne ovat
kaikkein selkeimmin heijastuneet keskusteluun komission puheenjohtajan
valinnasta.
Portugalilainen José Manuel Barroso, nykyinen
viranhaltija, on EU:n jäsenmaiden ainoa ehdokas seuraavan komission
puheenjohtajaksi. Hänen uudelleenvalintansa on riippuvainen enää
Euroopan parlamentin tuesta.
Barrosoa tukeva
keskustaoikeistolainen Euroopan kansanpuolue EPP on europarlamentin
suurin puolue. Se ei kuitenkaan yksin voi päättää Barroson valinnasta
vaan tarvitsee tuekseen muita ryhmiä. Nämä ovat osoittautuneet
jääräpäisiksi vaatiessaan Barrosolta selkeää ohjelmaa, johon pitäisi
sisällyttää niin sosialistien kuin liberaalienkin prioriteetteja.
Kesäkuuksi suunniteltu äänestys Barroson valinnasta on siirretty syyskuuhun hänen ohjelmaansa odoteltaessa.
Arvostelijat
pitävät europarlamentin aikailua vastuuttomana pullisteluna aikana,
jolloin EU tarvitsisi vakaata johtajuutta talous- ja ilmastokriisin
takia. Heidän mielestään epävarmuus Barroson mandaatin jatkumisesta
heikentää komission toimintaedellytyksiä kriittisenä hetkenä.
Asiaa
on kuitenkin mahdollista tarkastella myös toisesta näkökulmasta:
demokratian kannalta. Europarlamentissa ovat edustettuina myös eri
maiden kansalliset oppositiot, jotka eivät ole saaneet edustajiaan
kansallisen vallan kahvaan. Tämä moninaisuus osin rampauttaa
päätöksentekoa ja pakottaa kompromisseihin mutta varmistaa samalla sen,
että yhteiskunnan koko kirjoa kuullaan EU-tason päätöksenteossa.
Komission
– unionin toimeenpanevan elimen – nimittävät jäsenvaltiot, mutta sekä
sen puheenjohtajan että komission kokonaisuudessaan tulee nauttia
parlamentin luottamusta. Demokratian kannalta olisi arveluttavaa, jos
yksin jäsenvaltioiden siunaus riittäisi komission puheenjohtajuuteen.
Vaikka
on vain tervettä skeptisyyttä olettaa, että Barroson nimitystä
viivyttävät poliittiset ryhmät tavoittelevat toiminnallaan omaa hyötyä
ja asemansa pönkittämistä, olisi vielä kyseenalaisempaa, mikäli ainoa
suorilla vaaleilla valittu EU:n päätöksentekoelin toimisi pelkkänä
kumileimasimena.
Puhdas kompromissihakuisuus soveltuu valtioiden
väliseen yhteistyöhön. Valtioiden kansallinen politiikka tuottaa
kuitenkin voittajien lisäksi häviäjiä, ja EU:n integraatio on edennyt
tasolle, joka vaatii tervettä vaihtoehtojen vastakkainasettelua myös
ylikansallisella areenalla.
Uuden parlamentin kokoonpano antaa
tähän hyvät edellytykset. Esimerkiksi liittovaltiosuuntausta
vastustavat voimat ovat ryhmittyneet entistä selkeämmin omiksi
ryhmikseen. Tämä pakottaa sekä ne että yhdentymiseen myönteisesti
suhtautuvat ryhmät perustelemaan kantojaan ja tarjoamaan konkreettisia
esityksiä tähänastisen sisällöttömän nokittelun sekä toisaalta
yksioikoisen konsensuksen sijaan.
Euroopan unioni vaikuttaa
parhaiten arvoihin perustuvalla esimerkillään. Juuri tämän takia on
ratkaisevan tärkeää, että sitä edustavat laajaa demokraattista
luottamusta nauttivat johtajat, vaikka heidän nimityksensä
edellyttäisikin vähän politiikkaa.