Venäjän ja lännen talousyhteistyö tarvitsee selvät pelisäännöt

Venäjän johto lähetti viime kuussa merkittävän ja ilmeisen
yksiselitteisen viestin. Sen sanoma oli, että talousyhteistyö
länsimaiden kanssa on maalle ratkaisevan tärkeää.

Ensin
julkaistiin presidentti Dmitri Medvedevin ohjelmallinen kirjoitus
“Eteenpäin, Venäjä!”. Kirjoituksessa todetaan, että suhteiden
harmonisointi lännen demokratioiden kanssa ei ole makuasia eikä siinä
ole kyse tiettyjen poliittisten ryhmien omista mieltymyksistä, sillä
maan taloudelliset resurssit eivät nykyisin riitä kohentamaan
venäläisten elintasoa aidosti.

Sitten pääministeri Vladimir
Putin kosiskeli maailman suurimpien energiayhtiöiden johtajia
Pohjois-Uralilla sijaitsevalle, kaasuvaroistaan tunnetulle Jamalin
niemimaalle. Hän kehotti osapuolia yhteistyöhön ja sanoi takaavansa
henkilökohtaisesti, että Venäjästä tulee maa, joka noudattaa avointa ja
vapaata talouspolitiikkaa.

Molemmat ovat hyviä uutisia. Se,
että Venäjän poliittinen eliitti myöntää maan tarvitsevan länsimaista
teknologiaa ja investointeja kehittyäkseen, edistää paremmin
kansainvälisiä suhteita kuin tuttu retoriikka energiasupervallasta.

Avaukset
viilentävät toivottavasti niitä kuumakalleja, joiden mielestä Venäjällä
on yhä varaa avoimeen geopoliittiseen riitelyyn – ellei peräti uuteen
kylmään sotaan – lännen kanssa. Puhe yhteishankkeista on paljon
lupaavampi lähtökohta kuin etupiirivaatimukset.

Huonot uutiset
liittyvät siihen, ettei Venäjän johto suostunut ymmärtämään tai
myöntämään ilmiselviä asioita todeksi ennen kuin maa sukelsi
talouskriisin syövereihin. Kriisi osoitti kaikille, ennen kaikkea
mahdollisille investoijille, kuinka epävakaalla pohjalla Putinin
vauraudeksi kutsuttu menestys on ollut.

Venäjän
bruttokansantuote pieneni tämän vuoden toisella neljänneksellä lähes 11
prosenttia verrattuna viime vuoden toiseen neljännekseen. Suoritus on
teollisuusmaiden G20-ryhmän heikoin. Maailman talousfoorumin
vuosittaisessa kilpailukykyvertailussa Venäjän sijoitus laski vuodessa
sijalta 51 sijalle 63.

Merkille pantavaa on, että samaan
aikaan Venäjän öljytulot olivat paljon suuremmat kuin vuosina
2003-2004, jolloin maan talous vielä kasvoi reippaasti.

On
vaikea uskoa, ettei Venäjän johto olisi ennen kriisiä tiennyt maan
tilanteesta sitä, minkä kaikki alan tutkijat ja asiantuntijat tiesivät:
korruptio lisääntyi, inhimillistä pääomaa hukattiin, ja infrastruktuuri
rapautui. Kaikki tämä vaikutti kielteisesti kansainvälisten yritysten
haluun toimia Venäjällä. Jos maan johto taas oli tietoinen asioiden
oikeasta laidasta, se teki vielä suuremman virheen levittäessään kuvaa
omahyväisestä ja itsevarmasta Venäjästä.

Mutta parempi myöhään
kuin ei milloinkaan. Jos Venäjä haluaa nyt palata avautumisen tielle,
tilaisuus kannattaa hyödyntää. On kuitenkin muistettava, että vain
sellaisesta yhteistyöstä, joka pohjautuu kansainvälisesti
hyväksyttyihin pelisääntöihin, voi tulla kestävää.

Osa
ongelmista juontaa juurensa siitä, että Venäjällä toimivat länsimaiset
yritykset ovat katsoneet suosituksia sormien läpi, tyytyneet
läpinäkyvän ja kattavan säännöstön sijasta erillissopimuksiin ja
sopeuttaneet toimintansa paikallisiin vaatimuksiin.

Tällainen
toiminta – olipa se tietoista tai ei – on osaltaan pitänyt järjestelmää
koossa. Se on kostautunut ulkomaisille yrityksille, koska venäläiset
ovat aina voineet muuttaa tehtyjä sopimuksia. Se on kostautunut myös
Venäjälle itselleen, joka on ajautunut yhä kauemmas nykyaikaisen
liike-elämän käytännöistä.

Pallo on nyt Kremlillä. Sen on
ratkaistava monta kysymystä, jos se haluaa vakavissaan helpottaa
taloudellista kanssakäymistä länsimaiden kanssa.

Venäjän
kannattaisi elvyttää kiinnostuksensa Maailman kauppajärjestöä WTO:ta
kohtaan. Kysymys ei ole niinkään vienti- ja tuontikaupan
yksityiskohdista kuin halusta kuulua aidosti joukkoon ja luopua
vapaamatkustusajattelusta, jonka varjolla maa on muutellut
tariffipolitiikkaansa mielensä mukaan.

Venäläisten pitäisi
myös tasoittaa markkinoillaan tietä sekä kotimaiselle että
kansainväliselle kilpailulle. Nykyinen tapa luoda “kansallisia
voittajia” eli suuryhtiöitä, joille syntyy jonkinlainen erityissuhde
valtioon, on yhä selvemmin osoittautumassa tehottomaksi. Aito kilpailu
ei yksinkertaisesti toteudu niin kauan kuin valtio tukee tiettyjä
yhtiöitä tai jopa pelastaa ne kuilun reunalta.

Lisäksi Venäjän
kannattaisi arvioida uudelleen lainsäädäntöään, joka koskee niin
sanottuja talouden strategisia sektoreita ja rajoittaa voimakkaasti
investointeja. Sen kaikki osaset eivät ehkä enää ole ajan tasalla,
sillä rahaa ei riitä jokaisen sektorin kehittämiseen.

Toistaiseksi
lienee liian aikaista sanoa, olisiko Kreml valmis menemään näin
pitkälle. Osa venäläisistä odottanee yhä uusia energian hintapiikkejä;
toiset taas ovat hyvin tarkasti laskeneet, kuinka paljon rahaa he
menettävät, jos heidän monopoliasemansa heikentyy.

Vastalauseita
on siis varmasti odotettavissa. Kukaan ei voi silti päättää Venäjän
puolesta sen talouspolitiikasta, sillä kyse on suvereeniuden piiriin
kuuluvasta asiasta.

Länsimaat voivat kuitenkin päättää
yhteistyön ehdoista ja pitää niistä kiinni. Näin vuorovaikutusta on
mahdollista ohjata suuntaan, joka hyödyttäisi molempia osapuolia.
Lännen täytyy vain ymmärtää mahdollisuutensa, määritellä tavoitteet ja
sitoutua niihin.