Institute Director Teija Tiilikainen stated that EU is no longer a priority for the US in an op-ed in the daily Helsingin Sanomat on 16 July.
(text below in Finnish)
Euroopan unioni ei enää ole Yhdysvalloille entisen kaltainen painopistealue. Lisäksi EU ei ole kyennyt rakentamaan itselleen tarpeeksi vahvaa kansainvälistä identiteettiä.
Eurooppalaisia ovat kesän aikana hämmentäneet Yhdysvaltain tiedustelutoimet. Euroopan unionin tiloihin asennettuja salakuuntelulaitteita ja seurantajärjestelmiä on pidetty merkkinä luottamuspulasta.
Jos kumppanusten välillä vallitsisi täysi avoimuus, niiden tuskin tarvitsisi vakoilla toisiaan. Heijasteleeko EU:hun kohdistettu vakoilu siis Yhdysvaltain muuttunutta suhtautumista sen kumppanuuteen Euroopan kanssa?
Tiedustelun suuntautuminen EU:n päätöksentekoon kertoo Yhdysvaltain Euroopan-politiikan kaksijakoisuudesta.
Yhdysvallat on ollut vuosikymmenten ajan Euroopan yhdentymisen keskeinen tukija ja vauhdittaja. Taloudellisesti ja poliittisesti vahva Eurooppa antaa Yhdysvalloille paremmat mahdollisuudet valvoa omia intressejään muissa maanosissa.
Raja kumppanin ja kilpailijan välillä on kuitenkin hiuksenhieno. Kylmän sodan jälkeen Yhdysvallat ei ole enää yksiselitteisesti ollut transatlanttisen kumppanuuden suunnannäyttäjä. Euroopan unioini on ottanut maailmanpolitiikassa monin tavoin etäisyyttä Yhdysvaltain linjauksiin, mikä ei ole miellyttänyt Yhdysvaltoja.
Hiljattain käynnistyneet neuvottelut osapuolten välisestä vapaakauppasopimuksesta kätkevät yhtä lailla sisäänsä kilpailuasetelman, jossa osapuolilla on myös ristiin käyviä intressejä. Eurooppa on siis monessa suhteessa kasvanut liian itsenäiseksi.
Toisaalta vakoilukohu kertoo jälleen EU:n haavoittuvuudesta kansainvälisenä toimijana.
EU:lle on vuosikymmeniä rakennettu kansainvälispoliittista toimintakykyä vahvassa ristipaineessa. Unionin toimintakykyä ja uskottavuutta arvioidaan niin jäsenmaissa kuin muuallakin vertaamalla EU:ta toisiin suurvaltoihin.
Tällä logiikalla unionin tulisi kyetä puhumaan yhdellä äänellä ja luomaan tavoitteidensa ajamiseksi paitsi taloudelliset välineet myös uskottava poliittinen ja sotilaallinen toimintakyky.
Toisaalta samaan aikaan useissa jäsenvaltioissa vastustetaan EU:n muuntumista valtioiden kaltaiseksi toimijaksi ja asetetaan tälle kehitykselle pidäkkeitä.
Seurauksena on varsin häilyvä kansainvälinen identiteetti: EU ei täysin kykene toimimaan kansainvälisen toimintaympäristönsä pelisäännöillä muttei myöskään ratkaisevasti muuttamaan niitä.
Unionin kyvyttömyys suojautua kansainväliseltä tiedustelutoiminnalta osoittaa, ettei EU ole kyennyt suurten jäsenvaltioidensa vahvoista diplomatia- ja tiedusteluperinteistä huolimatta kehittämään riittävän vahvoja yhteisiä järjestelmiä toimintansa tueksi.
Lisäksi vakoilujupakka todistaa osaltaan Yhdysvaltain nykyisestä ulkopoliittisesta peruslinjasta.
Yhdysvallat hankkii omien linjaustensa mukaan tiedustelutietoa kaikista muista valtioista kuin niistä neljästä englanninkielisestä maasta, joiden kanssa sillä on tämän toiminnan kieltävä keskinäinen sopimus (Australia, Britannia, Kanada ja Uusi-Seelanti). Britannia on ainoa tähän joukkoon kuuluva Euroopan maa.
Yhdysvaltain toiminta-alue intressiensä ajamiseksi on maailmanlaajuinen. Eurooppa lähialueineen ei ole Yhdysvalloille entisen kaltainen strateginen painopistealue. Hyvästä kumppanuudesta voikin monessa yhteydessä sukeutua vahva kilpailuasetelma.
Vakoilujupakasta on paljon opittavaa. Sen on vähintäänkin syytä muistuttaa EU-maita roolista, joka niillä on Yhdysvaltain silmissä. Kumppanuus ei väistämättä takaa erityisasemaa, kun vastassa ovat Yhdysvaltain intressit.
Jupakka näytti myös sen, että EU:n pitää panostaa entistä enemmän kyberturvallisuuteen, vaikka olikin yllätys, että juuri Yhdysvallat tuli osoittaneeksi asian.
Yhdysvalloille tiedustelutoimien julkitulo saattaa kostautua EU-kansalaisten kielteisen suhtautumisen vahvistumisena. Tällä voi olla konkreettisia vaikutuksia: Yhdysvaltain kanssa neuvoteltavan vapaakauppasopimuksen on nimittäin saatava Euroopan parlamentin hyväksyntä ennen kuin se voi tulla voimaan.