Irlantilaiset äänestivät perjantaina
selvin numeroin Lissabonin sopimuksen puolesta. Tällä kertaa, toisin kuin viime
vuoden kesäkuussa järjestetyssä ensimmäisessä kansanäänestyksessä, tulos oli
juuri sellainen kuin valtaosa EU:n johtajista toivoikin. Toista mieltä saattavat
olla Puolan ja Tšekin presidentit, jotka ovat päättäneet pitkittää
ratifiointiprosessia mielellään niin kauan kuin mahdollista. Tosin Puolan
presidentti Lech Kaczyński ehti jo lieventää kantaansa Irlannin tuloksen
selvittyä.
Euroopan unionin
saati Irlannin itsensä kannalta tulos ei ole merkityksetön. Sopimuksen saama
huikea kannatus oli yllättävä sikäli, että vielä kaksi viikkoa sitten noin 25
prosenttia irlantilaisista ei ollut päättänyt kantaansa. Yleensä epävarmojen
suuri määrä tarkoittaa sitä, että äänestyksestä tulee tiukka. Nyt 67,1
prosenttia äänesti sopimuksen ratifioinnin puolesta ja vain 33,9 prosenttia sitä
vastaan; edellisellä kerralla vastustajia oli 53,4 prosenttia.
Itse sopimusteksti
on nyt noin 90-prosenttisesti sama kuin
se, jonka irlantilaiset runsas vuosi sitten hylkäsivät. Viime kesäkuun
Eurooppa-neuvoston kokouksessa Irlanti onnistui kuitenkin neuvottelemaan
itselleen tiettyjä oikeudellisia takeita, joista osa – esimerkiksi lupaus omasta
komissaarista – hyödyttää Irlannin lisäksi kaikkia muitakin pieniä
jäsenvaltioita.
Vaikka
sopimusprosessi on periaatteessa vielä kesken, siitä voidaan jo tässä vaiheessa
oppia jotakin. Oppi on tarpeen, jotta tulevaisuudessa vältyttäisiin puolitoista
vuotta kestäviltä yleiseurooppalaisilta jännitysnäytelmiltä.
EU:n kannalta
onnellisesta lopputuloksesta huolimatta olisi tärkeää selvittää, mikä sai
Irlannissa sopimuksen vastustajat alun perin vakuuttumaan sen haitallisuudesta
maan kansantaloudelle ja muille irlantilaisten tärkeinä pitämille asioille.
Totuus lienee kuitenkin, että ei-puolen harjoittama propaganda ei nytkään ollut
pelkästään harhaanjohtavaa vaan suorastaan virheellistä.
Alkuperäiselläkään
Lissabonin sopimuksella ei olisi ollut minkäänlaista vaikutusta kaikkein
arimpiin asiakysymyksiin. Se ei olisi vaarantanut Irlannin itsemääräämisoikeutta
verotuksessa, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa, sosiaalipolitiikassa,
työntekijöiden oikeuksissa tai eettisissä kysymyksissä, kuten
aborttilainsäädännössä, sillä Euroopan unionilla ei ole ylikansallista
toimivaltaa millään mainituista osa-alueista.
Sopimukseen perin
pohjin tutustuneita vain ei taida
Irlannissa olla montaa: edes komissaari Charlie McCreevy ei omien sanojensa
mukaan tullut sitä missään vaiheessa lukeneeksi.
Tuntuu vahvasti
siltä, että koko Lissabon-kampanjointi ja se, kuinka kansalaiset sen
vastaanottivat, perustui puhtaasti mielikuviin, joiden luomisessa
kannattajapuoli onnistui tällä kertaa paremmin. Kotitalouksiin nyt jaetut
esitteet näyttivät olleen kansalaisille selvästi ymmärrettävämpiä kuin viimeksi.
Toisaalta talouskriisi sai äänestäjät pelkäämään taantuman mahdollisia
seurauksia EU:n päätöspöytien ulkopuolelle jääville.
EU-äänestykset ovat
niin Irlannissa kuin muuallakin usein
omituinen sekoitus EU-kysymyksiä ja kansallisia kysymyksiä – oikeiden ja väärien
mielikuvien välillä haparoimista. Oikeastaan äänestykset ovat luonteeltaan
selvästi sisäpoliittisia, ja niissä äänestetään valitettavan usein istuvan
hallituksen suosiosta.
Irlannin hallitus
käytti kyllä-kampanjaansa nyt huomattavasti enemmän varoja kuin kesällä 2008,
mutta hallituksen oma kannatus ei ole korkealla. Pelkona oli, että irlantilaiset
osoittaisivat laajemminkin mieltään pääministeri Brian Cowenin ja hänen
hallituksensa toimiin talouskriisin hallitsemiseksi.
Saarivaltion käytös
Lissabonin sopimuksen suhteen osoittaa kuitenkin, että hankalaksi heittäytymällä
voi EU:ssa päästä pitkälle. Riittävän kauan kiukutteleva lapsikin saa usein
tahtonsa läpi jopa ilman kompromisseja tai erillisiä neuvotteluja vain siksi,
että hänet pidettäisiin hiljaa ja tyytyväisenä.
Kiukuttelukykyään
Irlanti on esitellyt Eurooppa-neuvoston kokouksissa ja hallitustenvälisissä
konferensseissa ennenkin. Siitä kertovat esimerkiksi Amsterdamin ja Nizzan
sopimuksiin liitetyt erillislausekkeet, joiden mukaan Irlannilla on niin
halutessaan oikeus jättäytyä ulkopuolelle muun muassa oikeus- ja sisäasioita
koskevasta päätöksenteosta.
Äänestystuloksellaan irlantilaiset varmistivat omalta
osaltaan Euroopan unionin rakennemuutoksen. Sen seurauksena päätöksenteko
tulevaisuudessa jopa yli 30 jäsenvaltion välillä yksinkertaistuu, tehostuu ja
helpottuu. Lisäksi Euroopan unionista tulee nyt oikeushenkilö, eikä Lissabonin
sopimuksessa säädettyjen uusien huippuvirkojen täyttämisessä, presidentin ja
ulkoministerin nimittämisessä, ole tarkoitus aikailla.
Sekä Euroopan
parlamentin että kansallisten parlamenttien oikeus osallistua EU:n
päätöksentekoon vahvistuu Lissabonin sopimuksen myötä, joten paljon puhutun
demokratiavajeen pitäisi pienentyä. Lisäksi määräenemmistöön nojaavaa
päätöksentekoa laajennetaan uusille sektoreille, eikä laajentumisprosessia
Islannin, Kroatian, Makedonian ja Turkin kanssa tarvitse pysäyttää.
Kunhan Tšekin ja
Puolan vastarinta saadaan vielä murrettua, Euroopan unioni voi suunnata
katseensa eteenpäin – tulevaisuuteen, jossa siintävät institutionaalista
näpertelyä huomattavasti merkittävämmät asiakokonaisuudet, kuten Kööpenhaminan
ilmastokonferenssi, yhteistyö muiden suurvaltojen kanssa, ympäristö-, energia-
ja turvallisuuspoliittiset kysymykset sekä ennen kaikkea finanssikriisin
mahdollisimman nopea ratkaiseminen.