EU:n nimitykset ovat puhdasta politiikkaa
Kaleva

Poliittisten päätösten ennakointi on vaikea laji, jossa helposti
epäonnistuu. Yhdysvaltojen edustajainhuoneen pitkäaikainen puhemies Tip
O´Neall tapasi sanoa, että viikko politiikassa on pitkä aika. Ensi
viikon aikana ratkaistaan hyvin todennäköisesti yksi Euroopan unionin
avainviroista, huippukokouksen eli Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan
paikka.

Tämä niin sanotun presidentin tehtävän täyttö on tullut
mahdolliseksi, kun Tshekin tasavallan presidentti vahvisti viimeisenä
maana Lissabonin sopimuksen, joka muodollisesti astuu voimaan joulukuun
alussa.

Viime kuukausina on käyty vilkasta kansainvälistä ja
kansallista keskustelua huippuvirkoihin istutettavista henkilöistä.
Presidentin lisäksi täyttämättä on vielä ulkoasiain korkean edustajan
eli niin sanotun ulkoministerin tehtävä. Tämän tehtävän luonne on
määritelty presidenttiä selkeämmin Lissabonin sopimuksessa.

Unionin
puheenjohtajan tehtävän luonne määrittyy enemmän käytännön kautta.
Tällä hetkellä ajattelu kulkee suhteellisen matalan profiilin suuntaan,
jolloin presidentin tehtävänä olisi ensisijaisesti huippukokousten
valmistelu ja johtaminen sekä tarpeellisten kompromissien junailu.

Korkea
edustaja johtaa unionin ulkoministerikokouksia, rakentaa sille oman
ulkoasiainhallinnon ja toimii myös komission varapuheenjohtajana.
Tehtävä on vaativa, mutta siihen sisältyy myös valtaa ja käytettäviä
taloudellisia ja henkilöresursseja. Komission jäsenenä ulkoministerin
nimitys vaatii Euroopan parlamentin hyväksynnän, kun taas presidentin
valinta on pelkästään hallitusten välinen asia. Käytännössä näiden
kahden paikan täyttäminen tietenkin koplataan yhteen.

Ruotsi
valmistelee ensi viikolla pidettävää epävirallista huippukokousta,
jossa tarkoituksena on löytää sopiva henkilö unionin puheenjohtajaksi
ja samalla asiallisesti ottaen sopia myös korkeasta edustajasta.
Pitkään keskusteluissa pyörivät mukana sellaiset vakavasti otettavat
nimet jommalle kummalle näistä paikoista kuin Tony Blair, Paavo
Lipponen ja Olli Rehn. Suomessa tässä keskustelussa metsä hieman katosi
puilta.

Meillä on jäänyt huomaamatta, että Euroopan unionin
nimityksissä puolueryhmien rooli on entistä keskeisempi. Tämä on ollut
asianlaita jo pitkään europarlamentissa, mutta sama kehitys on
nähtävissä yleisemminkin. Jokaisella keskeisellä eurooppalaisella
poliittisella ryhmällä on tässä nimitysruletissa omat
neuvotteluryhmänsä, jotka edustavat sekä vallassa olevia oman puolueen
hallitusjohtajia että sen europarlamenttiryhmää. Niinpä Matti Vanhanen
on vetänyt liberaalien neuvotteluryhmää.

Komission
puheenjohtajaksi on valittu konservatiivien Jóse Manuel Barroso. On
selvää, että sosialisteille parlamentin toiseksi suurimpana puolueena
kuuluu yksi johtopaikoista. Epäselvää on ollut se, onko liberaaliryhmä
oikeutettu yhteen paikkaan. Olli Rehnin ehdokkuus ulkoministerin
tehtävään on perustunut siihen olettamukseen, että se saa yhden jaossa
olevista paikoista. Hänen puolestaan on puhunut myös hyvä onnistuminen
laajentumiskomissaarin tehtävän hoitamisessa.

Konservatiivit
ovat kuitenkin päättäneet, että he haluavat myös toisen paikan ja ovat
päätyneet presidentin tehtävään. Jos näin käy, niin he ovat eurovaalien
tulokseen verrattuna yliedustettuina unionin korkeissa tehtävissä ja
liberaalit puolestaan aliedustettuja. Tosin heidän parlamentaarinen
voimansa ei aritmeettisesti aivan riitä tavoiteltuun yhteen paikkaan.
Sosialistit ovat jo muutaman viime viikon aikana päätyneet siihen, että
ensisijaisena tavoitteena on monin tavoin merkittävä korkean edustajan
paikka.

Nämä poliittisten ryhmien valinnat ovat kääntäneet
henkilövalinnat uudelle kantille. Konservatiivit ovat alkaneet
katsastaa rivejään uuden presidentin löytämiseksi. Unionin johtavien
jäsenten kesken näyttää vallitsevan käsitys, että tehtävä olisi
viisainta antaa pienehkön jäsenmaan edustajalle, koska hän ei
luultavasti hyppisi kovin voimallisesti isojen varpaille ja samalla
lisäisi unionin koheesiota.

Tällöin katseet ovat suuntautuneet
sellaisten pienten ja harmittomien maiden kuten Belgian, Hollannin ja
Luxemburgin pääministereihin – Herman van Rompuy, Jan Peter Balkenende
ja Jean-Claude Juncker. Mikään ei tietysti estä ajattelemasta, että
myös pienen ja harmittoman maan eduskunnan konservatiivinen puhemies
voisi nousta ehdokkaana esiin.

Jos korkean edustajan paikka
menee sosialisteille, niin kärkiehdokkaana on Englannin nykyinen
ulkoministeri David Miliband, joka on hoitanut tehtäväänsä taitavasti
ja nuoruuden innolla. Tähän saakka Milibandin on ollut pakko kieltää
ehdokkuutensa, koska sen myöntäessään hän olisi kolhinut pahasti
puolueensa presidenttiehdokasta, Tony Blairia. Jos tulevassa
huippukokouksessa päädytään konservatiiviseen presidenttiin, niin
Englannille täytyy antaa takuut siitä, että jäsenhallitukset tukevat
Milibandin ehdokkuutta, mikä täytyy kuitenkin vahvistaa vielä
europarlamentissa.

Politiikassa ei mikään ole varmaa ennen kuin
nuija kopahtaa pöytään. Suurimmat epävarmuustekijät liittyvät
poliittisten ryhmien väliseen tasapainoon sekä konsensuksen
saavuttamiseen koko 27-jäsenisen unionin mitassa. Jos puolueryhmien
suhteet saavat uuden käänteen tai unionissa ei saavuteta
yksimielisyyttä nimityksistä, saa poliittinen asetelma uuden ilmeen.
Sillä on taas suoria vaikutuksia esillä oleviin henkilöihin. Ainoa
toivomme saada suomalainen edustaja korkealle paikalle on nykyisen
poliittisen asetelman muutos tai sitten tarkempi syyni käytettävissä
olevista konservatiivisista parlamenttien puhemiehistä.