EU-spekulointi uhkaa näinä päivinä järkyttää unionikansalaisten herkkää
mielenrauhaa. Puheenjohtajamaa Ruotsi järjestää ensi torstaiksi
huippukokouksen uusien huippuvirkojen täyttämiseksi. Auki on myös uuden
komission kokoonpano.
Hämmennystä lietsovat Lissabonin
sopimuksen voimaantulo, yhä jatkuva taloudellinen “kriisinhallinta”
sekä Kööpenhaminan ilmastokonferenssi, jonka toivotaan pelastavan
planeetan.
Nimityskierroksella on jonkin verran todellista
merkitystä myös sen kannalta, miten Lissabonin sopimusta tullaan
käytännössä soveltamaan. “Presidentin” ja “ulkoministerin” henkilöt
tulevat virkojen ensimmäisinä haltijoina näyttämään uusille
instituutioille suuntaa.
EU-huippukokousten pysyvän
puheenjohtajan valtaoikeuksia ei pidetä kovin vaikuttavina, mutta
korkean edustajan eli ulkoministerin pidetään. Hän on myös komission
varapuheenjohtaja, johtaa ulkoministerien kokouksia ja hänellä on oma
diplomaattinen palvelunsa, kun komission nykyisistä edustustoista tulee
unionin edustustoja.
Toisaalta hänellä tulee olemaan iso joukko
mestareita. Hänen on kuultava keskikokoisiksi tai alueellisiksi
suurvalloiksi itsensä mieltäviä isoja jäsenmaita, EU-parlamenttia ja
komission puheenjohtajaa.
Vetovastuussa olevan Ruotsin
pääministeri Fredrik Reinfeldt yrittää välttää äänestyksen. Britannian
ulkoministeri David Miliband on viran kolmesti kieltänyt. Muina
sopivina sosiaalidemokraatteina on nostettu viime vaiheessa esiin muun
muassa Italian entinen pääministeri ja euroedustaja Massimo d´Alema ja
romanialainen meppi Adrian Severin, jolta tosin puuttui vielä äskettäin
oman maansa hallituksen tuki.
Uusia yhteistyön muotoja
“Lissabonin
sopimus on tärkeä sopimus, varsinkin eurokraateille”, sanoo Jean Monnet
-professori Pami Aalto Tampereelta. “Unionin koneisto tulee toimimaan
paremmin. Tavallisten ihmisten arkielämässä se ei paljon tunnu.”
Sopimus
luo yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle (YUTP) uusia
yhteistyön muotoja ja välineitä, muttei aiheuta mullistuksia.
Yksimielisyyden periaate ulkopolitiikassa säilyy, mutta toisaalta
muutamat jäsenmaat voivat ryhtyä unionin lipun alla yhteiseen
kriisinhallintaoperaatioon.
EU:ssa vallitsee melko pitkälle
konsensus nojautumisesta Naton rakenteisiin. Samaan aikaan ovat
Yhdysvaltain strategiset intressit Euroopassa haalistuneet, ja
sotilasliitosta on tullut – ainakin Ranskan suurvalta-ajattelussa –
entistä “eurooppalaisempi”.
Unionin reviirillä pysyvät
luontevasti yhteiset materiaalihankinnat, kriisinhallinta,
poliisioperaatiot, oikeusvaltion edistäminen ja jälleenrakennus.
“Yhteistä
ulkopolitiikkaa” ei pidä ymmärtää liian sananmukaisesti, eikä unionin
kompetenssia verrata yksittäisiin valtioihin. Joissakin asioissa EU
koordinoi, toisissa ei. YUTP on alkanut Pami Aallon mukaan vähitellen
lunastaa siihen asetettuja, sinänsä melko vaatimattomia odotuksia.
“Ei
pitäisi olla kuitenkaan yllätys, että Saksa, Ranska ja Britannia
tulevat jatkossakin olemaan isoimpia jäsenmaita”, sanoo tutkija Aaretti
Siitonen Ulkopoliittisen instituutin (UPI) EU-tutkimusohjelmasta.
“Voi
kuulostaa pienten maiden kannalta lohduttomalta etenkin, jos omat
intressit poikkeavat isojen maiden intresseistä. Ilman EU:n poliittista
rakennelmaa pienillä mailla ei olisi kuitenkaan senkään vertaa
vaikutusvaltaa isoihin kuin nyt on.”
Toisaalta isojen jäsenmaiden ohjailuakin tarvitaan toisinaan.
EU-koneiston luiston kohentuminen voi jopa lisätä isojen maiden keskinäisen yhteistyön mahdollisuutta.
Se
ei kuitenkaan poista huolta, että Britannia asettaa ensi vuoden vaalien
jälkeen suhteet Yhdysvaltoihin eurooppalaisen yhteistyön edelle.
“Konservatiivien johtaja David Cameron on puhunut kovia ja kosinut
puolueen oikeata laitaa”, Siitonen muistuttaa.
Se on nostanut niskakarvoja pystyyn Manner-Euroopassa.