Maaseutua
ei voi viedä, mutta sitä voidaan ostaa ja vuokrata. Viljelymaan hankkimisesta
on tullut osa kansainvälistä liiketoimintaa. Kyse ei ole uudesta ilmiöstä,
mutta viime aikoina sen mittasuhteet ovat moninkertaistuneet.
Sopimusten
erilaisuuden ja neuvottelujen keskeneräisyyden vuoksi mittasuhteista on vaikea
saada pitävää käsitystä. Yhden arvion mukaan vuoden 2006 jälkeen vuokra- ja
kauppasopimukset ovat koskeneet 15–20 miljoonaa hehtaaria ja ovat olleet arvoltaan
20–30 miljardia dollaria.
Kolonialismissa
siirtomaiden kaupallinen viljelytalous oli pitkälle ulkomaisessa valvonnassa.
Kahvia, teetä, kaakaota ja hedelmiä tuotettiin valtavilla plantaaseilla, joita
valvoivat sellaiset suuryritykset kuin Unilever ja United Fruit.
Nykyinen
kehitysvaihe alkoi suunnitelmatalouden purkautuessa itäisessä Euroopassa, jossa
läntinen agribusiness rohkaistui sopimusviljelyyn ennen kaikkea Ukrainassa ja
jopa Venäjällä. Motiivina tälle maatalouden itälaajenemiselle oli mustan mullan
tuottavuus ja edulliset tuotantokustannukset. Ruotsalainen Alpcot Agro osti
viime vuonna Venäjältä 128 000 hehtaaria maata.
Maa
käy niukemmaksi
Viime
aikoina maahankintojen ja viljelysopimusten painopiste on ollut Aasian ja
Afrikan maissa (muun muassa Sudan, Mosambik, Etiopia, Madagaskar, Vietnam,
Indonesia ja Tansania). Innokkaimpia
viljelysmaan ostajia tai vuokraajia ovat olleet valtiolliset yritykset
Kiinasta, Etelä-Koreasta, Libyasta, Saudi-Arabiasta, Persian lahden pienistä
öljyvaltioista ja vähemmässä määrin suuret sijoitusyhtiöt kuten Blackstone
Group, Deutsche Bank ja Goldman & Sachs.
Kysyntä
ohjaa maatalouskaupan kansainvälistymistä investointeihin. Viljelysmaan
käydessä kasvavan väestön maailmassa entistä niukemmaksi, sen kysyntä kasvaa.
Kun maailmassa oli vuonna 1960 viljeltyä maata 0,44 hehtaaria
henkeä kohti, niin vuonna 2000 tämä luku oli 0,24. Ulkomaiset maanhankinnat
perustuvat odotukseen maan hinnan noususta ja elintarvikkeiden kysynnän
kasvusta etenkin nousevissa talouksissa. Niissä ei oma tuotanto useinkaan
tyydytä kasvavaa kysyntää.
Biopolttoaineiden
suosio on voimistanut viljelymaan kysyntää, vaikka niiden
ympäristöystävällisyys on kyseenalaista. Ne tarjoavat kuitenkin mahdollisuuden
vähentää riippuvuutta ulkomaisesta öljystä ja kaasusta.
Kiina
on neuvotellut Kongon demokraattisen tasavallan kanssa sopimuksen tuottaa
palmuöljyä 2,8 miljoonan hehtaarin alalla. Vastaavasti kiinalaisyhtiö Chongqin
Seed valmistelee sopimusta Sambian kanssa kahden miljoonan hehtaarin alasta
jathrophan viljelemiseksi.
Yhden
arvion mukaan Afrikassa työskentelee nyt miljoona kiinalaista
maataloustyöläistä.
Ruuan
hinnan voimakas nousu vuosina 2007–2008 loi intressin hankkia viljelysmaata
kansainvälisillä sopimuksilla. Vaikka hinnat ovatkin viimeisen vuoden aikana
tulleet alas, niin ne ovat edelleen pitkän aikavälin tason yläpuolella ja
kansainväliset ruokavarastot ovat nyt pienemmillään 40 vuoteen. Hintapiikin
aikana useat maat panivat maataloustuotteitaan vientikieltoon.
Kansainvälisten
viljelysopimusten taustalla onkin huoli ruokaturvallisuudesta. Kaikkein
innokkaimpia vuokraviljelijöitä ovat sellaiset valtiot, joiden olosuhteet eivät
suosi omaa tuotantoa, mutta joilla on öljytulojen ja kaupan ylijäämän vuoksi
varaa tällaisiin hankkeisiin.
Öljyllä
ruokaa-ohjelma onkin saamassa uuden merkityksen.
Korealaiset aktiivisia
Kansainväliset
maajärjestelyt ovat nousseet julkisuuteen eräiden näkyvien tapausten johdosta.
Niinpä korealaisyhtiö Daewoo Logistics vuokrasi Madagaskarilta palmuöljyn ja
viljan tuotantoon 99 vuodeksi 900 000 hehtaaria viljelysmaata, mikä on
kolmasosa koko maan viljelyalasta.
Intialaisyhtiö
Varun vuokrasi maassa puolestaan 465 000 hehtaaria
viljelysmaata. Ei ole ihme, että kansa nousi vastustamaan sopimuksia ja vaihtoi
presidenttiä. Uusi presidentti Andryn
Rajoelina on luvannut kumota kaupan.
Kiinalainen
Fuhua Group investoi puolestaan 4 miljardia dollaria viljanviljelyyn
Filippiineille ja Qatar sijoitti miljardi dollaria Vietnamin maatalouteen.
Saudiarabialainen Hail Agricultural Development Corporation tavoittelee
Sudanissa 100 000
hehtaaria sopimusviljelyä varten. Liikkeelle lähdetään ensi vuonna 2 400 ha koeviljelmällä,
joka on vuokrattu 48 vuodeksi noin kahden euron hehtaarihinnalla. Libya on vuokrannut Malista 100 000 hehtaaria
riisin viljelyyn ja Ukrainasta 250 000 hehtaaria
(sopimuksen liittyi myös asekauppoja).
Poliittisesti
epävakaasta Sudanista on tullut kansainvälisten maakauppojen keskeinen kohde
(se on kyllä aikaisemminkin tunnettu arabimaailman leipäkorina). Sudanin hallitus aikoo jakaa 1/5 viljellystä
maa-alasta kansainvälisille sijoittajille. Se on sopimassa Etelä-Korean kanssa 690 000 hehtaarin
ja Yhdistyneiden arabiemiraattien (UAE) kanssa 400 000 hehtaarin
diilistä.
Sudaninkin
tapauksessa maanomistusolot ovat epäselvät ja niiden selvittämistä vaikeuttaa
demokratian puute sekä maan hallituksen ja eteläosan väliset syvät ristiriidat.
Maan ulkomaiset vuokraajat ottavat suuren poliittisen riskin.
Vielä
suuremman riskin on ottanut amerikkalaissijoittaja Phil Heilberg, joka on
tehnyt sopimuksen Etelä-Sudanin asevoimien apulaiskomentajan Paulino Matipin
kanssa 400 000
hehtaarin vuokraamisesta viljelyyn aikomuksenaan vielä
kaksinkertaistaa ala.
Heilberg
myöntää avoimesti sopimukseen liittyvät riskit, mutta uskoo Etelä-Sudanin
itsenäistyvän ja Matipin kykenevän takaamaan hänen liiketoimiensa jatkumisen.
Heilbergilla on epäilemättä mielessään myös alueen muut runsaat luonnonvarat
(öljy, kulta, uraani ja sinkki).
Poliittisia ongelmia
Suuret
kansainväliset maakaupat ja vuokrasopimukset ovat herättäneet voimakasta
poliittista keskustelua. Arvostelijoiden mukaan ruuan tai biopolttoaineiden
tuottaminen vientiin, joko takaisin sijoittajan kotimaahan tai kansainvälisille
markkinoille, heikentää kehitysmaiden omaa elintarviketilannetta. Tosin joissakin
sopimuksissa on määräyksiä, joiden mukaan osa tuotannosta täytyy jättää
kohdemaan omille markkinoille.
Toinen
ongelma liittyy maanomistusoloihin. Monessa kehitysmaassa on kyllä viljeltävää
maata – arvion mukaan Afrikan viljelykelpoisesta maasta vain 14 prosenttia on
käytössä – ja hyvällä tahdolla toiminta on sopeutettavissa paikalliseen
ympäristöön.
Tavallisesti
vuokrattavilla alueilla harjoitetaan kuitenkin pienviljelyä ja riski on suuri,
että paikalliset viljelijät karkotetaan
kodeistaan. Kun vuokrasopimusten takaajana on yleensä kohdemaan hallitus, niin
sillä on kyllä käytettävissään riittävä pakkovoima puhdistuksiin.
Myönteisessä
tapauksessa kansainvälinen vuokraviljely voi tuoda maahan uutta pääomaa ja
teknologiaa ja parantaa siten maatalouden tuottavuutta, jonka alhaisuus
Afrikassa on iso ongelma. Maan yleistä infrastruktuuria voidaan myös kehittää.
Onnistuminen
edellyttää kuitenkin viljely- ja kauppasopimusten riittävää
yksityiskohtaisuutta ja kykyä valvoa paikan päällä määräysten noudattamista. Se
saattaa olla liikaa vaadittu.