Suomessa valmistellaan kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan strategiaa,
jonka tarkoituksena on määrittää kriisinhallinnan rajat, päämäärät ja
keinovalikoima. Strategian toivoisi ohjaavan kaikkia tulevia
osallistumispäätöksiä mutta myös poikivan uudelleenarvioita nykyisistä
operaatioista.
Osallistuminen Isaf-joukkoihin Afganistanissa on
hyvä esimerkki operaatiosta, jota kannattaisi arvioida uudelleen.
Afganistanin-operaatiosta tekee ainutlaatuisen Suomen rauhanturva- ja
kriisinhallintahistoriassa se, että nyt Suomi on sodan osapuoli.
Suomalaisten
ja muiden Isaf-joukkojen sotilaiden tehtävä on tukea Afganistanin
hallitusta. Maan hallitusta (ja Isaf-joukkoja) vastaan taistelee
ainakin yksi organisoitu ja johdettu osapuoli. Kansanomaisesti
kysymyksessä on sisällissota.
Vaikka suomalaiset sotilaat
eivät osallistu hyökkäysoperaatioihin, vastustajan ja kansainvälisen
oikeuden näkökulmasta he ovat selvästi sodan osapuoli.
Afganistanin-operaatiossa Suomi on ylittänyt merkittävän käytännöllisen
ja moraalis-eettisen rajan.
Kyseisen rajan ylittämisen pitää
olla mahdollista. Toisaalta niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin
olisi parasta tietää jo ennen operaatioon lähtöä, millä puolella
periaatteellista rajaa toimitaan ja mitä tehdään, jos raja ylitetään.
Tärkeä
kysymys on, onko operaatiolla eri osapuolien hyväksyntä. Kypros,
Eritrea ja Kosovo ovat esimerkkejä tämäntyyppisistä operaatioista.
Afganistanissa
operaation tarkoituksena on tukea yksinomaan hallitusta ja yhdessä sen
kanssa pyrkiä vähentämään vastustajan vaikutusvaltaa siviili- ja
sotilaallisin keinoin.
Todellisuudessa tilanne operaatioiden
kohdemaissa tietenkin elää. Suurin osa osallistujamaista lähti
Afganistaniinkin jälleenrakennusoperaatioon, josta vasta sittemmin
kehittyi sota. Kun Suomessa vuosien 2001-2002 vaihteessa päätettiin
osallistua toimintaan Afganistanissa, ei tarkoitus ollut osallistua
sotaan. Tilanne on kuitenkin muuttunut radikaalisti.
Monessa
maassa tilanteen muuttuminen on johtanut kiivaisiin keskusteluihin
siitä, mitä Afganistanissa ollaan tekemässä ja miksi siellä pitäisi
olla. Sekä vetäytymisen että resurssien lisäämisen puolestapuhujia on
kaikissa maissa.
Perusteluita osallistumiselle voi lukea niin
saksalaisten, hollantilaisten, ranskalaisten, norjalaisten kuin
suomalaistenkin päätöksentekijöiden puheista. Ihmisoikeuksien
puolustaminen, terroristien tukialueiden vähentäminen, huumeiden
vastainen kamppailu ja kansainvälinen vastuun kantaminen ovat myös
lehdistön usein siteeraamia perusteluita osallistumiselle.
Monille
nämä eivät ole tarpeeksi hyviä syitä osallistua operaatioon, etenkään
kaukaisessa Afganistanissa. Jopa Saksassa on alettu myöntää, että
Afganistanissa käydään sotaa ja että Saksa on kyseisen sodan osapuoli.
Suomen
päätöksentekijät eivät ole tätä rajanylitystä julkisesti huomioineet,
joten keskustelu siitä, pitäisikö operaatiossa olla mukana ja millä
resursseilla, on auttamatta vajanaista.
Totuutta ei haluta
lausua ääneen sen moninaisuuden takia vaan valitaan omiin
parkkiintuneisiin näkemyksiin sopivat tiedonmurut. Eivätkö päättäjät
usko kansalaisten ymmärtävän, vai eivätkö päättäjätkään ole perillä
tilanteesta?
Jos Suomi pitää tärkeänä osallistua sotaan yhtenä
osapuolena, valtiovallan pitäisi myös olla valmis loogiseen
johtopäätökseen, että haluamme oman osapuolemme voittavan ja tuemme
sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Toisaalta niin kauan kuin Suomen
hallitus ja presidentti eivät julkisesti myönnä, että Afganistanin
kohdalla olemme ylittäneet rajan, ei kyseistä johtopäätöstä voida
odottaa.
Toivottavasti uusi kriisinhallintastrategia antaa eväät tällaiseenkin pohdintaan.