Programme Director at the Institute Mika Aaltola commented on the Finnish foreign policy discussion in his article in Turun Sanomat on September 30th. According to Aaltola, the discussion has for a long time been dominated by an understanding that romanticises Finland and mystifies Russia, and sticking to this false impression makes finding a realistic foreign policy line more difficult.
Ulkopoliittisessa keskustelussa vaikuttavat edelleen tutut kiteytykset – muun muassa ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku”. Aikoinaan nämä peukalosäännöt ohjasivat havahtumaan muuttuneeseen todellisuuteen.
1970-luvulle tultaessa ne muuttuivat tunnustuksellisiksi ilmaisuiksi samanmieliseen ja ulkopoliittisesti luotettavaan yhteisöön kuulumisesta. Ulkoisen tilanteen asemasta ne alkoivat heijastella sisäpoliittista intressikamppailua. Vaarana on, että opitut taipumukset vielä tänäänkin säätelevät tilannetietoisuutta ja analyysien sisältöä.
Venäjän suunta ei tullut kaikille yhtä yllätyksenä. Myöhäiselle havahtumiselle on monia syitä. Taipumus ryhmäajatteluun ja vaihtoehdottomuuteen ovat keskeisiä tekijöitä.
Viime aikoina julkiseen keskusteluun on ilmestynyt köyhdyttäviä käsitteitä, kuten Nato-kiima, Venäjä-trolli, niin-sanotut-asiantuntijat ja suomettumiskäsitteellä ampuminen tai siitä mielensäpahoittaminen. Huomio kiinnittyy helposti henkilöön käyvään kommentointiin asiakeskustelun sijasta. Samalla tutkimukselle ominainen moninaisuus ja yhteiskunnalle tärkeä kriittisyys torjutaan reaktionomaisesti. Tutkija on helposti liian lähellä tulta ja vaikenee. Tässä poikkeamme niistä läntisistä yhteiskunnista, joissa tiedon avoimia markkinoita lähtökohtaisesti suojellaan päätöksentekoa rikastuttavina.
SUOMEN VENÄJÄ-SUHDE on pitkään keskittynyt matalan tason hiljaiseen vaikuttamiseen. Erityisenä huomiona on ollut teknistaloudellinen yhteistyö ja kansalaisyhteiskunnan tukeminen. Nämä suuntaukset ovat määritelleet myös tutkimuksellisia painopisteitä. Katveeseen on jäänyt Venäjän turvallisuuspolitiikkaan liittyvä tieto. Tämän päivän tapahtumien mahdollisuus kuulosti pitkään vähäpätöiseltä tutkimuksen kohteelta. Nyt relevantit analyysit on koettu helposti turhaksi pelolla spekuloinniksi.
Venäjä-analyyseissä on keskitytty ymmärtämisen korostamiseen. Tulkinnoissa liikuttiin kohti oletettuja syvärakenteita. Seurauksena oli, että Suomen erityissuhteelle Venäjään alettiin antaa osittain Suomen romantisoiva ja Venäjää mystifioiva kuva. Suomi oli lääkäri ja Venäjä erityistaidoilla parannettavissa tai ainakin käsiteltävissä oleva potilas.
Osittain tämä asenne vei analyysejä ekseptionalistiseen vääristymään: Venäjä-ymmärrys alkoi peilaamaan Suomen omia käsityksiään itsestään muita neutraalimpana ja tasapainoisempana toimijana. Tilannekuvaukset alkoivat etääntyä realiteeteista. Merkkejä suurista geopoliittisista riskeistä ei tunnistettu. Realistisempi analyysi ei välittynyt esimerkiksi taloudellisten toimijoiden strategisiin päätöksiin.
MYÖHÄISEN HAVAHTUMISEMME juuret eivät kuitenkaan ole Venäjässä itsessään. Se on tällä hetkellä, kuten useat turvallisuustutkijat olivat vuosia analysoineet, paljolti suurvalta-asemaansa haikaileva ja rajusti varustautuva valtio. Väärässä tilannekuvassa pysyttäytyminen juontuu paljolti romantisoivasta Suomi-käsityksessä ja sitä tukevasta ryhmädynamiikasta.
Ongelmallisinta on, että uuden realistisen ulkopoliittisen linjan löytäminen monien intressiryhmien välillä saattaa kestää pitkään. Tilanne vaatisi ketteryyttä, mutta ryhmädynamiikka tukee jäykkyyttä ja tosiasioiden valikoivaa poliittisesti hyväksyttävää havainnointia.
Venäjä on osa globaalia tilaa ja sen yhä monitahoisempaa valtadynamiikkaa. Nämä globaalit rakenteet ja trendit eivät ole erityisen mystisiä eikä analyysi vaadi vain kremlologiaa. Venäjä on lähtökohtaisesti samojen suurten haasteiden edessä kuin muutkin valtiot. Toki erityistiedolla ja laajemmalla syväymmärryksellä on tärkeät roolinsa, mutta ne tulisi nykyistä enemmän suhteuttaa esimerkiksi geotaloudellisen dynamiikan tuntemukseen.
Suomen ulkopolitiikka on paineen alla. Linjoja haetaan monien intressiryhmien kesken sekä kotimaassa että EU:n piirissä. Varsin ymmärrettävästi oikeana pidetyn tiedon halutaan tukevan tätä herkkää tasapainon hakemista. Strategisten vaihtoehtojen esille tuominen koetaan helposti sivusta huuteluna ja lisäongelmien aiheuttamisena. Vaikka tämänkaltainen asiantuntijuus olisi poliittisesti jouhevinta, sen varjoon ei saisi jäädä kriittisen näkökulmat.
Suomen ulkopolitiikkaa tulee arvioida tuloksellisuudella eikä menneisyyttä kuvaavien tunnuslauseilla. Tämä tukisi sen tiiviimpää sitoutumista avoimen yhteiskunnan turvaamiseen, jossa avoimilla tiedonmarkkinoilla on keskeinen roolinsa.
Mika Aaltola
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja.