Euroopan unioni on kokomassa itseään Euroopan parlamentin kesäkuisten
vaalien jälkeen. Brysselissä kiedotaan poikkeuksellisen suurta
virkapakettia, johon tulee mukaan vielä neuvoston pysyvä puheenjohtaja,
“presidentti”, jos Lissabonin sopimus astuu voimaan. Näissä
nimityksissä haetaan tasapainoa eri puolueryhmittymien, eri kokoisten
ja unionin eri osissa sijaitsevien valtioiden sekä vanhojen ja uusien
jäsenmaiden välillä. Sukupuolten tasa-arvo ei vielä paljon paina EU:n
huippupaikkoja jaettaessa.
Suomen osalta yksi asia on varma:
saamme oman komissaarin, joka on Olli Rehn. Kamppailun kohteena on
salkun paino. Huolimatta pienehköstä koostaan Rehn jaksaa kyllä kantaa
painavaakin salkkua. Paavo Lipposen nimi on varsinkin brittilehdistössä
nostettu presidenttiehdokkaiden joukkoon. Hallituksen puolelta Lipponen
on todettu sopivaksi ehdokkaaksi, mutta aktiivisesta kampanjasta hänen
puolestaan ei ole merkkejä. Varsinkin keskustalle se tuntuu olevan
vaikea kysymys.
Hallituksen kenkä puristaa siitä, että vaikka
presidentin ja komission valintaprosessit ovat erillisiä, niin ne
väistämättä vaikuttavat toisiinsa. Käytännössä vaikutus toimii niin,
että Lipposen valinta tekisi vaikeaksi saada Rehnille painavaa ulko-
tai talousasiain salkkua, puhumattakaan niin sanotusta ulkoministerin
paikasta. Ulkoministerihän olisi sekä komission varapuheenjohtaja- ja
siten sen kansallinen jäsen – että johtaisi ulkoministereiden
neuvostoa. Tämän tehtävän hankkimiseen Rehnille hallitus pyrkii
tosissaan. Tässä epäyhtälössä kotimaisella politiikalla on oma
osuutensa.
Suomessa vähemmälle huomiolle on jäänyt Euroopan
parlamentin luottamustehtävien jakaminen. Niillä on kuitenkin
merkitystä, kun parlamentin valta on yhteispäätöksenteossa tasaisesti
kasvanut ja kasvaa edelleen Lissabonin sopimuksen astuessa voimaan.
Tosin parlamentin omiin aloitteisiin perustuva valta on vähäinen, vaan
sen on toimittava yhteistyössä komission kanssa.
Parlamentin
puhemieheksi on jo valittu oikeistoryhmästä puolalainen Jerzy Buzek sen
viisivuotiskauden puoliväliin saakka. Loppukaudella häntä seuraa
toiseksi suurimman ryhmän, sosialistien, edustaja.
Parlamentin
toiminta perustuu puolueryhmiin, eikä kansallisiin delegaatioihin,
kuten käy selvästi esille lakialoitteita koskevissa äänestyksissä.
Tämän vuoksi parlamenttivaalien lopputuloksella on todellista
merkitystä. Äskeisissä vaaleissa oikeisto ja vihreät voittivat ja
sosialistit hävisivät. Tämä on merkinnyt ainakin sitä, että nyt vihreät
ja liberaalit ovat saaneet enemmän valtaa sosialistien kustannuksella.
Tosin oikeistolla (EPP) on nykyisessä Euroopan parlamentissa kymmenen
ja sosialisteilla kuusi valiokuntapuheenjohtajuutta.
Vaalin
tulos näkyy myös parlamentin varapuhemiesten sekä valiokuntien
puheenjohtajien ja varapuheenjohtajien valinnoissa, jotka suoritettiin
sen järjestäytyessä heinäkuussa ja jakautuivat ryhmien voimasuhteiden
mukaan.
Varapuhemiehiä on kaikkiaan 14, joista kolme tuli
Saksasta, kaksi Italiasta, Kreikasta, Espanjasta ja Englannista
kustakin, ja loput yksittäin muista jäsenmaista. Vaikka valittujen
poliittinen tausta on toiminnassa keskeinen tekijä, oma mielenkiintonsa
on heidän kansallisuudellaan, jonka vaikutusta ei ole valinnoissa
kiintiöity samalla tavalla kuin poliittisia ryhmiä.
Valiokuntien johtajien kansallisuudella merkitystä
Parlamentissa
on valiokuntia kaikkiaan 22 kappaletta ja niissä on 24-76 jäsentä.
Niiden painoarvo tietenkin vaihtelee: maatalous- ja
budjettivaliokunnilla on suurempi merkitys kuin esimerkki kulttuuri- ja
koulutusvaliokunnalla. Politiikan lakeihin kuuluu se, että suurimmat
puolueryhmät pyrkivät haalimaan omille edustajilleen tärkeimmät
valiokuntapaikat. Huolimatta poliittisten ryhmien keskeisestä
merkityksestä, myös valiokuntien johtajien kansallisella taustalla on
merkitystä lopputulosten kannalta, vaikka asiaa ei liene empiirisesti
tutkittukaan.
Siksi kannattaa tarkastella, kuinka valiokuntien
puheenjohtajien ja varapuheenjohtajien, joita on tavallisesti neljä,
paikat jakautuvat maittain (oheinen kaavio).
Luvut osoittavat
selvästi sen, kuinka suurten jäsenmaiden edustajilla on selvä yliote
europarlamentin johtopaikoissa. Varsinkin italialaiset mepit
menestyivät paikkojen jaossa hyvin, vaikka maan oma parlamentarismi ei
ole järin vahvoissa kantimissa.
Suurten menestys johtuu
ensisijaisesti siitä, että parlamentin paikat jaetaan väkiluvun
suhteessa ja näin ollen suuremmilla mailla on enemmän edustajia ja
siten myös vaikutusvaltaa suurimmissa puolueryhmissä. Niiden merkitys
näkyy siinäkin, että useissa valiokunnissa saattaa olla kaksi
varapuheenjohtajaa samasta maasta, mutta eri puolueryhmistä.
Kansalaisuus vaikuttaa siis pääasiassa puolueryhmien kautta.
Huomiota
kiinnittää muun muassa belgialaisten ja hollantilaisten meppien huono
edustautuminen (molemmilla vain kaksi varapuheenjohtajuutta). Myöskään
espanjalaiset eivät menestyneet parlamentin sisäisessä kilvoittelussa
erityisen hyvin. Kokonaan vailla omia edustajia europarlamentin
luottamustehtävissä ovat Latvian, Luxemburgin, Slovakian, Slovenian ja
Viron äänestäjät, kun jopa maltalaiset ja kyproslaiset mepit ovat
saaneet paikan.
Suomalaismepit korkean tason tehtäviin
Suomalaiset
mepit menestyivät valiokuntapaikkojen jaossa hyvin: kolmella kaikkiaan
13 edustajastamme on korkean tason tehtävä. Ensimmäistä kertaa
suomalainen meppi toimii parlamentin valiokunnan puheenjohtajana Heidi
Hautalan vetäessä ulkoasiainvaliokunnan alakomiteana toimivaa
ihmisoikeusvaliokuntaa. Tässä asemassa hän voi olla aktiivinen muun
muassa hänelle henkilökohtaisesti tärkeässä Venäjän
ihmisoikeuskysymyksessä.
Ilmeisesti Satu Hassilla olisi ollut
mahdollisuus ympäristövaliokunnan varapuheenjohtajaksi, mutta hän
luopui kilpailusta varmistaakseen puoluesisarensa Hautalan valinnan.
Suomalaiset
varapuheenjohtajat ovat Eija-Riitta Korhola sisämarkkinavaliokunnassa,
Carl Haglund kalastusvaliokunnassa ja Timo Soini kulttuuri- ja
koulutusvaliokunnassa. Näistä rutinoituneen europarlamentaarikon,
Korholan valiokunta on kiistatta merkittävin. Vaikka numeerisesti
suomalaisten meppien menestys on hyvä, niin todellisesta poliittisesta
vaikutusvallasta on ennenaikaista tehdä johtopäätöksiä.
Huomionarvoista
on se, että keskeisistä suomalaisista puolueista ei keskustalla ja
sosialidemokraateilla ole lainkaan edustusta parlamentin
johtopaikoilla. Voi olla, että jäämme kaipaamaan sitä vaikutusvaltaa,
minkä erityisesti Reino Paasilinna ja Kyösti Virrankoski hankkivat
pitkänä meppikautenaan. Nämä Suomessa kaksi keskeistä puoluetta
saattavat nyt menettää eurooppalaisia vaikutusmahdollisuuksia.
Varsinkaan
varapuheenjohtajuudet eivät tietenkään takaa toiminnan tuloksia, vaan
oma paikka on otettava ja sitä on hyödynnettävä aktiivisesti.
Parlamentissa on myös muita vaikutusvaltaisia tehtäviä. Varsinkin
lakialoitteiden raportoijat, joiden ympärillä lobbaajat ahkerasti
häärivät, voivat hankkia hyvinkin paljon vaikutusvaltaa ja vaikuttaa
toiminnallaan jäsenmaiden lainsäädäntöön.
Lisäksi ryhmien
sisäisillä koordinaattoreilla on usein näkymätöntä, mutta konkreettista
merkitystä poliittisten ryhmien kannanmuodostuksessa. Poliittiset
kysymykset ovat Euroopan parlamentissa sittenkin ryhmien välisiä etu-
ja arvokiistoja ja kansallisuuden vaikutus näkyy enemmän poliittisissa
toimintatavoissa.