Saksan vaaleissa ei ole käyty kunnon poliittista keskustelua

Saksan liittopäivävaaleihin on aikaa vain muutama päivä, mutta moni
ihmettelee, onko vaalikampanjointi edes alkanut. Joidenkin alueellisten
kannatuskyselyjen kiivasta arvostelua lukuun ottamatta kampanjointi on
ollut vaisua kuten Saksaa hallitsevan suuren koalition politiikka koko
viimeisten neljän vuoden ajan.

Osittain syy lankeaa
kristillisdemokraattisen puolueen CDU:n liittokanslerille Angela
Merkelille, joka nauttii suurta suosiota äänestäjien keskuudessa. Hän
on päättänyt voittaa vaalit puhtaasti omalla persoonallaan.

Merkel
on kieltäytynyt hyökkäämästä kilpailijoitaan vastaan, eikä hän ole
ryhtynyt väittelyyn mistään merkittävästä poliittisesta kysymyksestä.
Merkelin tärkeimmältä vastustajalta, sosiaalidemokraattisen puolueen
SPD:n Frank-Walter Steinmeierilta, on siten puuttunut selkeä kohde
iskuilleen, ja hänen hyökkäyksensä ovat alkaneet kuulostaa entistä
häilyvämmiltä.

Yleisön kiinnostus onkin valitettavasti
kohdistunut sivuseikkoihin: liittokanslerin tuhlailuun yksityisjuhlien
järjestelyissä, SPD:n ministerin virka-autolla tekemään lomamatkaan ja
CDU:n pääministerin muukalaisvihamielisiin kommentteihin. Listaa voisi
jatkaa pitkään.

Todellisuudessa Saksalla on edessään yhä
enemmän vakavia ongelmia sekä kotimaassa että ulkomailla.
Rahoituskriisin jatkuminen, kasvava työttömyys, paisuva valtionvelka,
väestön vanheneminen sekä Afganistanin paheneva tilanne ovat joitakin
esimerkkejä niistä haasteista, jotka seuraavan hallituksen on
ratkaistava.

Se, ettei tärkeistä kysymyksistä käydä lainkaan
vakavaa keskustelua, on haitaksi Saksalle ja koko Euroopalle. Molemmat
tarvitsisivat kipeästi uusia ideoita ja johtajuutta, jotta ne voisivat
selvitä politiikan ja talouden kriiseistä. Vaalikampanjoiden taso saa
kuitenkin epäilemään, ettei Saksan seuraavalta hallitukselta voi
odottaa kumpaakaan.

Vakavan poliittisen keskustelun puute ei
toki ole yksin Merkelin vika. Pikemminkin se kertoo siitä, että Saksan
poliittinen kenttä kaventuu jatkuvasti.

Tilanne on
paradoksaalinen. Maan puoluejärjestelmä on suuren koalition neljänä
hallitusvuotena pirstoutunut entisestään, kun moni äänestäjä on
hylännyt pääpuolueet, jotka liehittelevät koko kansaa, ja siirtynyt
kannattamaan niiden pienempiä kilpailijoita. Samaan aikaan puolueiden
linja on yhtenäistynyt.

Tähän on kaksi syytä: äänestäjien kyllästyminen uudistuksiin ja suuren koalition sisäisen dynamiikan kieroutuneisuus.

Hallituksen
epäsuositut taloudelliset ja yhteiskunnalliset uudistukset ovat
johtaneet yhdessä kansainvälisen talouskriisin kanssa tilanteeseen,
jossa ihmiset turhautuvat ja päättäjiin kohdistuu paineita peruuttaa
osa aiemmista uudistuksista.

Suuren koalition sisäistä
dynamiikkaa kuvaa se, että CDU ja SPD ovat kumpikin yrittäneet nokittaa
toisensa vastatessaan kansalaisten vaatimuksiin. Tästä on seurannut se,
että ne eivät ole kyenneet toteuttamaan rakenteellisia muutoksia ja
että niiden puolueohjelmat ovat alkaneet muistuttaa toisiaan.

On
epätodennäköistä, että liittopäivävaalit toisivat ratkaisun
lukkiutuneeseen tilanteeseen. Merkelin henkilökohtainen suosio takaa
hänelle uuden kanslerikauden lähes varmasti. Epäselvää sen sijaan on,
keitä tulee hallituskumppaneiksi.

Vaihtoehtoja on useita,
mutta kaksi todennäköisintä ovat CDU:n ja liberaalipuolue FDP:n
keskustaoikeistolainen koalitio tai CDU:n ja SPD:n muodostaman suuren
koalition uusi kausi. CDU:n, FDP:n ja vihreiden kolmen puolueen
koalitio ei ole kovin todennäköinen, sillä vihreiden nykyjohto haraa
sitä vastaan.

CDU ja FDP voivat saavuttaa vaaleissa niukan
enemmistön. Ei ole kuitenkaan varmaa, omaksuisivatko puolueet yhdessä
aidon uudistusten linjan, joka johtaisi maan ulos kurimuksesta.

CDU
ei enää aja talousuudistuksia yhtä palavasti kuin ennen. Se ei ole
kovin yllättävää, jos otetaan huomioon, että yhä suurempi osa sen
äänestäjistä on työttömiä ja eläkeläisiä.

Paljon riippuu
siitä, onko Merkelillä kykyä ja halua ajaa epäsuosittu poliittinen
linja läpi oman puolueväkensä parissa. Kanslerin vakiintuneesta
taipumuksesta konsensuspolitiikkaan voisi päätellä, että niin ei
välttämättä käy.

Pääpuolueiden toinen peräkkäinen
koalitiohallitus merkitsisi yksinkertaisesti sitä, että nykytilanne
jatkuu. Harva kuitenkaan uskoo, että koalitio kestäisi pitkään.

Osa
arvostelijoista spekuloi jo sillä, että SPD yrittäisi kampittaa
Merkelin kahden vuoden päästä liittoutumalla vasemmiston kanssa.
Kannattaa silti muistaa, että moni ei uskonut nykyisenkään suuren
koalition pysyvän vallassa koko kautta.

Kaiken kaikkiaan
liittopäivävaalit eivät tuottane paljonkaan yllätyksiä. Vaaliasetelma
ei valitettavasti tarjoa todellisia vaihtoehtoja.

Vuosi sitten
Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaan Barack Obaman lupaus aidosta
muutoksesta synnytti innostuksen aallon koko Euroopassa. Saksan
vaaleissa tällaista viestiä ei Euroopalle ole luvassa.