Haitin maanjäristys herättää myötätunnon
Turun Sanomat

Viimepäivinä mielemme ja katseemme on täyttänyt haitilaisten
käsityskyvyn rajoja uhmaava kärsimys. Maanjäristyksen tuhoama
Port-au-Prince on ulkopuolisen myötätunnon ja avun armoilla. Uutiset
kertovat ympäröivän maailman voimien yhdistämisestä Haitin hädän
helpottamiseksi ja kansainvälisen yhteisön pyrkimyksistä auttaa ihmisiä
massiivisen katastrofin kynsissä. Mutta kuinka median kertomusten
seuraajien ja kaukaisen kärsimyksen katselijoiden myötätunto etäisen
Haitin kärsimyksen edessä rakentuu? Mikä saa ihmiset auttamaan ja
välittämään? Ja kuinka toisaalta pystymme jatkamaan elämäämme ja
keskittymään arkisiin askareisiimme, kun yli satatuhatta on kuollut ja
moninkertainen joukko taistelee hengestään epäinhimillisissä
olosuhteissa?

Inhimillisyyden määrittävimpiä piirteitä on
humanitaaristen tunteiden herääminen toisen kärsimystä todistaessa ja
katseltaessa. Yleisesti ajatellaan, että toisen avuntarpeesta nousee
halu ja moraalinen velvollisuus auttaa. Merkillistä ja paradoksaalista
on, että käsityksemme moraalisesta velvollisuudesta ja kuulumisesta
ihmiskuntaan syntyy tällaisten yllättävien ja hirvittävien tapahtuminen
todistamisen kautta. Modernin ihmisoikeuksien juuren nähdäänkin joskus
ulottuvan vuoden 1755 Lissabonin tuhoisaan maanjäristykseen. Aikaansa
verrattuna tieto ja kauhistus tuhosta levisivät nopeasti ympäri
maailman. Lissabonin massiivinen tuho siivitti valistusajan
moraalifilosofisia pohdintoja ihmisyyden olemuksesta ja yhteiseen
ihmiskuntaan kuulumisesta. Lissabonin voi nähdä merkitsevän hetkeä,
jolloin merkittävä osa silloisen maailman ihmisistä näki olevansa osa
ihmiskuntaa ja samalla olevansa vastuullisia siitä maailmasta, johon
kohtalo oli heidät heittänyt. Näistä ajatuksista voi nähdä versoneen
niiden ideoiden, joita nykyään kutsumme ihmisoikeuksiksi,
humanitarismiksi ja ihmisyyden suojeluksi.

Kuulostaa
karmivalta, että jotain käsittämättömän kamalaa täytyy tapahtua, ennen
kuin havahdumme hereille omasta turvallisesta elämästämme,
järjestyäksemme auttamaan kaukana kärsiviä. Haitin tapaus todistaa,
että jotain massiivista, yllättävää ja näyttävää täytyy tapahtua, ennen
kuin myötätuntomme todella herää. Jokaisessa uutisessa Haitista esiin
nostettu seikka on sen surkea köyhyys. Haitin vuosikymmeniä jatkunut
hiljainen ja jatkuva kärsimys ei jaksanut kiinnostaa, eikä saanut
mobilisoitua massiivisia avustusoperaatioita. Sellainen on ihmismieli;
kärsimys joka on poissa silmistä ja tapahtuu ilman sensaatiota jää
vaille huomiota. Yllättävän, käsittämättömän ja massiivisen kohtaaminen
taas nostaa mielissämme pelkoa ja kauhua. Samalla sensaatiomainen
kärsimys pakottaa ajattelemaan ihmisyyden haurautta ja omaa osaa
ihmisenä. Massiivinen kärsimys ikään kuin tuomitsee meidät ihmisiksi.
Jo valistusaikana tämä ajatuskuvio tiedettiin: koska olen ihminen,
kuten nuo tuolla kuvissa, tämä voi tapahtua myös minulle. Tästä syntyy
ajatus ”ihmisyydestä itsessämme”, ihmiskunnan yhtenäisyydestä – ja
samalla velvollisuudesta auttaa ”meitä”: ihmisiä ja ihmiskuntaa.

Kuinka
sitten kykenemme ihmiskunnan yhteisen kauhun hetkinä keskittymään omaan
elämäämme; etäännyttämään kauhun riittävän kauas, jotta voimme auttaa
ja jatkaa elämäämme? Pohdinnat moraalista ja etäisyydestä tulevat tässä
avuksemme. Aristoteleen mukaan ihmiset tunteva voimakkaimmin sääliä ja
myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat heitä lähimpänä, niin
olemukseltaan, ominaisuuksiltaan, piirteiltään, etäisyydeltään kuin
ajallisestikin. Kaikkein lähimpiä läheisiämme kohtaan emme tunne
myötätuntoa, vaan rakkaamme kärsiessä kärsimme itsekin. Välimatka sekä
sosiaaliset ja kulttuuriset erot tulevat kaukaisempien kärsijöiden
kohdalla suorien tunteidemme eteen laimentaen ”rakkauden” tunnetta.
Tämä onkin humanitaarisen myötätunnon idea: Haitin raunioissa omaisiaan
auttavat eivät tunne myötätuntoa; he tuntevat vihaa, epätoivoa ja
musertavaa kipua läheistensä ja itsensä puolesta. Humanitaarinen
auttaja on yleensä hyvinvoiva ja jollain tapaa kärsimyksestä etääntynyt
toimija; hän kykenee auttamaan ja hänen auttamistahtoaan motivoi
yhteisen ihmisyyden kokemuksesta nouseva myötätunto, ei
henkilökohtainen side autettavaan.

Itsensä etäännyttäminen on
ihmisluonnon ja osittain myös itsesuojelun ominaisuus.
Pessimistisimmillään, ja kenties rehellisimmillään, moraaliset
pohdinnat toisten kärsimyksestä ovat esittäneet, että jokaisen omassa
elämässä pikkusormen menetys on eittämättä suurempi huolen ja
kärsimyksen tuottaja, kuin tuhansien ihmisten menehtyminen toisella
puolella maapalloa. Emme voi mitään sille, että usein oma napa tosiaan
on lähimpänä. Olisivatko reaktiomme kärsimykseen samat, jos katastrofi
olisi tapahtunut meille tutummassa, kulttuurisesti ja
maantieteellisesti läheisemmässä maassa? Onko Haitin nostama myötätunto
erilaista kun vuoden 2004 tsunamin, jonka uhreiksi useat suomalaisetkin
joutuivat? Olisiko tuntemamme tuska ja auttamisen halu suurempaa, jos
vaikka kummilapsemme olisi paikan päällä?

Vaikkakin jotkin
moraalifilosofit ajattelevat, että velvollisuutemme puuttua muiden
kärsimykseen on aina yhtä suuri ja velvoittava, myös käytäntö ja
todellisuuden rajoitukset lyövät jarruja puuttumisen mahdollisuuksille.
Tiedonvälitys kuroo umpeen näkemisen ja kokemisen etäisyyttä, mutta
silti Haiti säilyy suomalaisille kaukaisena saarena toisella puolella
maailmaa. Silmittömän tuhon motivoimana avustustyöhön Haitin
pääkaupungin kaduille lähteminen ei ole realistinen vaihtoehto kaikille
suomalaisille. Passiiviseen suruun vaipuminen ei myöskään auta
haitilaisia. Mitkä sitten ovat moraaliset velvollisuutemme Haitin
inhimillisen kärsimyksen äärellä? Usein helppona puhtaan omantunnon
ostamisen keinona nähty humanitaarinen teko, rahalahjoitus
avustusjärjestöille – on joskus se tehokkain keino helpottaa
inhimillistä tuskaa. Sen lisäksi ihmisyyden haurauden ja kiistämättömän
arvon pohtiminen massiivisen hädän hetkillä myös varmasti kuuluu
velvollisuuksiimme ihmiskunnan jäseninä.

Kirjoittaja
tekee väitöskirjaa ihmisyyden politiikan rakentumisesta ja toimii
tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissa Ethics,
Politics and Emergencies –Humanitarian Frame for Co-option and
Collaboration in World Politics.