Juhannuksen alla kokoontunut Eurooppa-neuvosto sai agendalleen taas
melkoisen määrän lähes kriisikysymyksiksi luokiteltavia
asiakokonaisuuksia. Talouden taantuma ja ensi joulukuussa järjestettävä
EU:n yhteistä kantaa vaativa Kööpenhaminan ilmastokonferenssi pitivät
huolen siitä, etteivät Lissabonin sopimuksen ratifioimisprosessin
kanssa kipuilevan Irlannin ongelmat näyttäneet ainakaan
lähtökohtaisesti liian suurilta.
Turvatakuut Irlannille oli
neuvotteluissa kuitenkin tavalla tai toisella muotoiltava ja
saarivaltio saatava vakuuttuneeksi siitä, ettei sopimus vaaranna sen
kolmea erityisen tärkeäksi kokemaa kansallista kysymystä: yrityksille
myönteistä verotuspolitiikkaa, sotilaallista
liittoutumattomuuspolitiikkaa tai ‘oikeutta syntymään ja perheeseen’
eli vapaasti käännettynä abortin kieltävää lainsäädäntöä.
Irlannin
pääministeri Brian Cowenin salkkuun oli siis kokouksen loppuun mennessä
tulostettava takuulappu, jonka kanssa kotiin saattoi palata voittajan
elkein. Sellainen sinne lopultakin sujautettiin, mutta mitä tapahtuu
seuraavaksi ja kuinka merkityksellisiksi annettuja takuita voisi
luonnehtia? Irlannin osalta neuvottelut päättyivät sikäli
tyydyttävästi, että turvatakuut luvattiin puheenjohtajan päätelmissä
liittää Lissabonin sopimukseen juridisesti sitovana pöytäkirjana, eikä
huomattavasti tulkinnanvaraisempana julistuksena, mitä alun perin
pelättiin.
Ratifiointiprosessin avainpelaajat
Globaalista
finanssikriisistä huolimatta Irlannin Lissabonin sopimukseen
kohdistamat huolenaiheet osoittautuivat Eurooppa-neuvostossa yllättäen
varsin haastaviksi asiakysymyksiksi. EU-johdon ei ollut helppo edes
kielellisesti muotoilla sellaista lisäpöytäkirjaa jossa
vakuutettaisiin, ettei Lissabonin sopimus vaikuttaisi millään tavalla
Irlannin kansalliseen lainsäädäntöön sen kolmen tärkeimmäksi nimeämän
osa-alueen suhteen.
Pöytäkirjan sanamuodossa oli lisäksi
käsiteltävä taitavasti kahta toisensa helposti poissulkevaa asiaa: sen
tuli olla yhtäältä sellainen, että Irlanti voisi todella kokea
saavuttaneensa sillä huomattavaa lisäarvoa edelliseen
sopimusluonnokseen verrattuna, mutta samalla myös sellainen, ettei
yksikään jäsenmaa kokisi päivitetyn sopimuksen vaativan uudelleen
äänestyttämistä kansallisissa parlamenteissa saati erillisissä
kansanäänestyksissä.
Ratifiointiprosessin suurin potentiaalinen
häiriömuuttuja lienee tällä hetkellä Iso-Britannia, joka painii
Irlannin ohella omien sisäpoliittisten ongelmiensa kanssa. Gordon
Brownin työväenpuolue seisoo huteralla alustalla ja hallituksen henkiin
jääminen on toistaiseksi epävarmaa. Mikäli David Cameron nousee
konservatiiveineen valtaan, Lissabonin sopimus saatetaan viedä
sielläkin kansanäänestykseen. Ottaen huomioon, että Britannian
konservatiivit koostuvat pitkälti integraatiovastaisista
euroskeptikoista, ei mahdollisen äänestyksen lopputuloksen arvaaminen
ole vaikeaa.
Ison-Britannian lisäksi sopimuksen ratifiointi on
kesken ja epävarmaa myös Tshekin tasavallassa, jossa presidentti Václav
Klaus on luvannut allekirjoittaa paperin aikaisintaan sitten kun kaikki
muut jäsenmaat ovat sen hyväksyneet.
Irlannin huoli käytännössä turhaa
Lievää
ironiaa Irlannin nostaman metelin kuuluvuusalueella lisää se, etteivät
Lissabonin sopimuslausekkeet olisi alun perinkään rajoittaneet sen
itsemääräämisoikeutta yhdenkään pelkoa herättäneen kysymyksen suhteen.
Sopimus ei olisi vaikuttanut millään tavoin Irlannin
aborttilainsäädäntöön, eikä mikään sen artikloista olisi muuttanut
miltään osalta EU:n verotuksellisen toimivallan laajuutta. Niin ikään
sotilaallinen liittoutumattomuuspolitiikka – jota Suomikin EU:n
täysivaltaisena ja Naton ulkopuolisena jäsenmaana harjoittaa –
ansaitsee tulla oikein ymmärretyksi, sopimus kun ottaa huomioon
“tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan
erityisluonteen”.
Siirtyminen yhteiseen puolustukseen vaatii joka
tapauksessa Eurooppa-neuvoston yksimielisen päätöksen ja Irlannissa
perustuslain mukaisen kansanäänestyksen, joten sillä olisi itse asiassa
käytettävissään kaksinkertainen hätäjarru puolustus- ja
turvallisuuspolitiikkaan liittyvien päätösten suhteen. Voidaankin
ihmetellä mikä meni vikaan Irlannin hallituksen yrityksessä tulkita
sopimusta sekä itselleen että kansalaisilleen ennen kesän 2008
kansanäänestystä?
Kampanjan haasteet ja kansanäänestysparadoksi
Irlantia
vaaditaan nyt äänestämään Lissabonin sopimuksen hyväksymisestä
toistamiseen positiivisen lopputuloksen saavuttamiseksi, eikä se ole
tässä tilanteessa siis ensimmäistä kertaa. Edellisen kerran heidät
laitettiin äänestämään uudestaan Nizzan sopimuksen ratifiointiprosessin
aikana vuonna 2001, jolloin ensimmäinen äänestys oli niin ikään
tuottanut negatiivisen tuloksen. Tämä tosiasia ei tyydytä demokratian
oppeja fundamentaalisesti tulkitsevia.
Toisaalta Irlannin
perustuslakiin kirjattu vaatimus kansanäänestyksen järjestämisestä EU:n
perussopimuksia uudistettaessa on paradoksaalinen sekin. Yhtäältä sen
voidaan ymmärtää lisäävän EU:n legitimiteettiä nimenomaan kansalaisten
keskuudessa, mutta toisaalta voidaan myös ihmetellä minkälaista
demokratiaa ilmentää se, että alle viiden miljoonan eurooppalaisen
annetaan tavan takaa päättää siitä, mitä tapahtuu ja millä ehdoilla
yhteistyö etenee lopun 500 miljoonan unionin kansalaisen kohdalla.
Jos
lasketaan mukaan vielä se, että 42 prosenttia irlantilaisista tunnusti
viime kansanäänestyksen jälkeen olleensa autuaan tietämätön koko
sopimuksen sisällöstä tai äänestyksen luonteesta, ei järjestelmää voida
pitää yksiselitteisesti demokratiaa lisäävänä.
Irlannin hallitus
on vahvistanut, että toinen kansanäänestys järjestetään lokakuun toinen
päivä. Mielenkiinto kohdistuu nyt joka tapauksessa siihen, mitä
seuraavalta kolmelta kuukaudelta voidaan odottaa ja kuinka saarivaltio
aikoo toiseen kansanäänestykseensä valmistautua. Entä minkälainen
kampanja kansallisella tasolla tällä kertaa käydään ja kuinka
sisäpoliittisen tilanteen tai yleisen EU-ilmapiirin voidaan olettaa
poikkeavan vuoden takaisesta?
Sopimuksen läpimenon kannattajille
hyvä uutinen on se, ettei EU-vastainen liikemies Declan Ganley aio
europarlamenttivaaleissa hävittyään osallistua kampanjaan. Huonompi
uutinen taas on se, ettei sopimusmyönteisen päähallituspuolue Fianna
Fáilin kannatuslukemat ole tällä hetkellä korkealla puhumattakaan
siitä, että itse irlantilaiskomissaari Charlie McCreevy – joka jo vuosi
sitten tunnusti julkisesti, ettei ole lukenut koko Lissabonin sopimusta
– saattaa parin viikon takaisista lausunnoistaan päätellen toimia tällä
kertaa ei-kampanjan keulahahmona. Kukapa olisi osannut ennustaa, että
yksi Lissabonin sopimuksen todennäköisimmistä puolestapuhujista toimisi
tietoisesti itseään ja työnantajaansa vastaan?
Myönteinen ilmapiiri voimistuu
Huomionarvoista
koko kuviossa on se, että Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan päätelmiin
kirjatuilla turvatakuilla voidaan vakuuttaa irlantilaiset ainoastaan
siitä, ettei sopimuksella ole toimivaltaa heille tärkeisiin
sisäpoliittisiin kysymyksiin. Turvatakuilla ei ole muutettu itse
Lissabonin sopimusta tai sen soveltamisalaa. Ainoa selkeä muutos
liittyy komissaarikysymykseen, joka Irlannin onnistui neuvotella, ei
pelkästään itsensä, vaan myös muiden ja erityisesti pienten jäsenmaiden
eduksi.
Mikäli kyllä-leirin voitonmahdollisuudet halutaan
Irlannissa nyt siis – vaikkapa edes unionin yhteisen hyvän nimissä –
maksimoida, olisi kevään 2008 kampanjan aikana vääristyneiksi
osoittautuneet mielikuvat Lissabonin sopimuksen yhteydestä muun muassa
eettisiin kysymyksiin tai yritysverotukseen äkkiä korjattava.
Mitkä
seikat lopultakin saisivat irlantilaiset tällä kertaa äänestämään
sopimuksen hyväksymisen puolesta? Vastaus on melko yksinkertainen.
Koska lisäpöytäkirjalla ei muuteta Lissabonin sopimuksen sisältöä, eikä
koko sopimus ole edelleenkään yhtään sen ymmärrettävämpi kuin viimeksi,
komissaarikysymysten tai turvatakuiden ei periaatteessa voida olettaa
vaikuttavan ratkaisevasti irlantilaisten kannanmuodostukseen.
Irlantilaisten
kantaan vaikuttaa katastrofaalinen taloustilanne, josta selviämiseen
yhdelläkään rivikansalaisella ei ole relevanttia ratkaisuehdotusta,
sekä mielikuva EU:n positiivisesta roolista tämän kansallisen tragedian
hoitamisessa. Koska Irlanti on yksi finanssikriisin eniten
ravistelemista jäsenmaista, on EU-myönteisempi ilmapiiri hyvää vauhtia
leviämässä, ja unionin uskotaan tuovan pidemmän aikavälin taloudellista
ja poliittista turvaa.
Tulos tai ulos?
Toisaalta
– mikäli yksittäinen EU-kansalainen tuntisi tässä vaiheessa
pienintäkään tarvetta saivarteluun, hän voisi juuri nyt kysyä mikä
Lissabonin sopimuksen lauseke takaa sen, että EU nostaa irlantilaiset
talousahdingosta? Miksi sopimus näyttäisi siinä suhteessa nyt yhtään
paremmalta kuin vuosi sitten ja pystyisikö kansallinen komissaari
takaamaan kelttiläiselle tiikerille tarvittavan lisävarustuksen
taloustaisteluun?
Oli niin tai näin, ainoastaan äänestämällä
‘kyllä’ irlantilaiset voivat edes haaveilla säilyttävänsä oman
komissaarin, saada heille nyt luvatut turvatakuut tai pysyä niiden
pöytien ympärillä joissa päätökset – myös talouspoliittiset – tehdään.
Lopuksi irlantilaisille vielä tiedoksi: unionista voi myös erota. Se
tunnustetaan ensimmäistä kertaa Lissabonin sopimuksessa, eikä se maksa
mitään.