Is ambiguity Finland's new strategy?

Kompuroinnin Ukrainan kriisissä voi lukea myös viekkaana ulkopoliittisena strategiana, kirjoittaa Mika Aaltola.

Ukrainan tapahtumien merkitys on Yhdysvaltojen kannalta geopoliittisesti vähäinen. Tämä Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman syyskuinen toteamus on herättänyt ankaraa arvostelua.

Ukraina-kommentti on kuitenkin helpompi ymmärtää, jos sen näkee osana Yhdysvaltain ja presidentti Obaman omaksumaa hämärryttämisen strategiaa (strategic ambiguity).

Todellisuudessa Ukraina on oleellisen tärkeä, ja Yhdysvallat ymmärtää hyvin sodan riskit. Lista Ukrainasta Yhdysvaltoihin asti ulottuvista ongelmista on pitkä.

Kaasutoimitukset Venäjältä keskeisille liittolaisille saattavat häiriintyä. Tilanne Moldovassa ja Baltiassa voi muuttua räjähdysherkäksi. Venäjän talous voi romahtaa, jolloin seurauksena on hallitsemattomia globaaleja markkinahäiriöitä.

Strateginen hämärryttäminen antaa uusia työkaluja tilanteen hallitsemiseen. Isis-terroristijärjestöä vastaan käytetään sotilaallisia toimia – Ukrainan ja Venäjän välisessä kriisissä taas muita välineitä.

Tilanteen ratkaisemiseen tarvitaan motivoituneita liittolaisia. Liittolaiset saadaan ottamaan vastuuta vain, jos Yhdysvallat onnistuu vaikuttamaan siltä, ettei se lopulta ole hirvittävän kiinnostunut koko tilanteesta.

Yhdysvallat ei olekaan toiminut kovin näyttävästi, vaikka koko sen tukema eurooppalainen järjestelmä on vaakalaudalla. Miksi? Koska jyrkempi politiikka antaisi liittolaisille mahdollisuuden vetäytyä sivustakatsojiksi.

Neutraali suhtautuminen Ukrainan kriisiin olisi monelle Euroopan maalle luonteenomainen, jos ne voivat todeta, että Yhdysvallat hoitaa tilanteen. Nyt Saksakin on saatu tiukentamaan suhdettaan Venäjään. Liittolaiset on ikään kuin säikäytetty vahvistamaan alueellista järjestelmää.

Isiksen vastaiseen koalitioon on saatu myös Suomi, joka ei tosin aio osallistua voimankäyttöön. Ehkäpä Suomella on syynsä turvautua hämärryttämiseen. On parempi näyttää hieman vastahakoiselta, varsinkin kun Venäjällä on vahva rooli Syyriassa.

Ainakin hämärryttäminen on sisäpoliittisesti suositeltava menetelmä. Se helpottaa erimielisten tahojen yhteistyötä – eli kansallisen ulkopolitiikan konsensuksen löytämistä. Presidentti Kekkonen oli niin taitava hämärtäjä, että häntä ihailivat niin rauhantutkijat kuin everstitkin.

Suomen ulkopolitiikassa strateginen hämärtäminen saattaisi tukea tasapainoilua lännen ja Venäjän välillä. Yhdysvallat puhuu Ukrainan vähäpätöisyydestä ja korostaa omaa taustarooliaan, ehkä Suomen taas pitäisi tuoda julki omaa erillisyyttään.

Samalla on ymmärrettävä, ettei Suomen turvallisuus ole vain Suomen ja Venäjän välinen kysymys. Itsenäis

estä puolustuksesta kannattaa viestiä, vaikka tietää, että sodan tullen Suomen puolustus todellisuudessa alkaisi jo muualta, kuten Baltiasta ja Itämereltä. Saattaa olla viisasta käyttää pelivaraa laajentavia ilmaisuja.

Fennovoima-päätöksen yhteydessä puolustuministeri Carl Haglund (r) sanoi, että jos Rosatomia ei hyväksytä, se viestittää, ettei Suomi luota Venäjään: ”Se olisi aika kova viesti naapurimaahan.”

Presidentti Sauli Niinistö taas on todennut, ettei Fennovoima ole ulkopoliittinen kysymys.

Nämä lausunnot voi lukea myös hämärryttämisen näkökulmasta.

 

Ehkä Venäjän läpinäkyvään haluun saada jalansijaa Suomessa voisikin suhtautua itsevarmuudella ja pelisilmällä. Jos Suomi on poliittisesti immuuni Venäjän vaikutukselle, voidaan naapurimaan taktiset liikkeet sallia. Erityisesti, jos salliminen tuo taloudellista etua ja auttaa turvaamaan suomalaisia sijoituksia Venäjällä.

Vaikka Suomi todellisuudessa on jo sitoutunut länteen, voi olla edullista antaa Venäjälle kuva, että jotakin on vielä tehtävissä.

Ehkä Suomessa todellisuudessa ymmärretään oikein hyvin, että vaikka Suomi ja muut Venäjän läntiset rajamaat kantavat suurimman riskin pakotteista, niillä on myös eniten voitettavaa.

Nopeasti tulkittuna esimerkiksi puheet Suomen haluttomuudesta pakotteiden suhteen ovat strategista likinäköisyyttä. Strategisen hämärtämisen näkökulmasta ne ovat kuitenkin juuri sitä, mitä Venäjä nyt kaipaa. Eikä niistä todellisuudessa ole suurempaa haittaa sanktioiden purevuudelle.

Samalla kun Suomi tukee sanktioita, se on onnistunut luomaan kuvan, että se voi vastustaa niitä  – ehkä jopa yksin. Tämän voi nähdä strategisena taitavuutena.

Strategiseen hämärryttämiseen voisi sopia myös aikaisempaa aktiivisempi Nato-optio. Suomi voisi viestittää hakevansa Nato-jäsenyyttä tilanteen niin vaatiessa ja sitoa jäsenyyden hakemisen Venäjän toimiin Suomen suhteen. Tämä olisi selvä viesti: Venäjä voi omilla toimillaan päätyä laajentamaan Natoa, jota se pitää päävastustajanaan.

 

Hämärtämisellä on kuitenkin myös vaaransa. Suurvalloille se voi toimia. Suomen kaltaisella pienellä valtioille se voi johtaa hallitsemattomiin tilanteisiin.

Riskinä on, että liian tiivis taloussuhde kasvattaa Suomen talouden Venäjä-riskiä. Saavutettavat edut ovat kyseenalaisia, kun kaupasta Venäjän kanssa ei lähivuosina ole tulossa kultakaivosta. Venäjän talous ei kasva, ja maa on sijoitusympäristönä entistä arvaamattomampi.

Vaarana on myös itsepetos. Vaikka hämäryys on kikka, jotkut saattavat lukea sen Suomen oikeaksi linjaksi.

Myös selkeys on ulkopoliittisesti toimiva strategia.

Suomi on nyt kiinnitetty tiukasti osaksi läntisiä rakenteita. Vankkoja kytköksiä ovat avoin liberaali yhteiskunta, maailmanluokan koulutusjärjestelmä ja tehokas innovaatiotalous. Nämä perusvarmuudet luovat älykkäälle ulkopolitiikalle suunnan, jota ei kannata hämärryttää.