MAAILMAN KIRJAT
Kiinan päätös äänestää YK:n turvallisuusneuvoston Libya-päätöslauselman puolesta heikentää maan puuttumattomuuspolitiikkaa.
MIKAEL MATTLIN, MATTI NOJONEN
Kiina ei puutu toisten valtioiden sisäisiin asioihin. Tämä väite on ollut keskeinen periaate Kiinan ulkopolitiikassa 1950-luvulta lähtien. Mutta pitääkö väite enää paikkansa? Onko se edes koskaan pitänyt? Voiko ylipäätään olla mahdollista, että maailman suurin kauppaa käyvä valtio, toiseksi suurin talous ja nopeimmin kasvava asemahti ei puutu millään tavalla toisten valtioiden asioihin?
Kiinan puuttumattomuuspolitiikan perusta luotiin Kiinan kansantasavallan perustamisen alkuvuosina, jolloin maan kansainvälinen asema oli epävarma. Aluksi vain osa maailman valtioista tunnusti kansantasavallan muiden jatkaessa Taiwanin saarelle paenneen Kiinan tasavallan hallinnon tunnustamista. Yhdysvallat kykeni estämään kansantasavallan liittymisen Yhdistyneisiin kansakuntiin aina vuoteen 1971 saakka.
Taustalla oli myös kylmän sodan aikainen kansainvälisen politiikan asetelma. Pekingissä kannettiin huolta ensin Yhdysvaltojen ja sittemmin Neuvostoliiton pyrkimyksistä vaikuttaa Kiinan sisäisiin asioihin. Suurvallat olivat jo tasavallan aikana sekaantuneet Kiinan sisäpolitiikkaan joko nationalisteja tai kommunisteja tukemalla.
Kiinan ja Intian välisissä neuvotteluissa vuonna 1954 lyötiin lukkoon viisi keskeistä ulkopolitiikan periaatetta: alueellinen koskemattomuus, hyökkäämättömyys, puuttumattomuus toisen valtion sisäpolitiikkaan, tasavertaisuus sekä molemminpuolinen hyöty ja rauhanomainen rinnakkaiselo.
Nämä periaatteet sisällytettiin vuotta myöhemmin Aasian ja Afrikan maiden Bandungin konferenssin julistukseen. Sittemmin niistä tuli myös Kiinan ulkopolitiikan kulmakiviä, joista maa on pitänyt kiinni ulkopoliittisessa retoriikassaan näihin päiviin asti, erityisesti suhteissaan kehitysmaihin.
On totta, että Kiina on ollut Yhdysvaltoja ja muita suurvaltoja pidättyvämpi toimiessaan omien rajojensa ulkopuolelle. Toisaalta esimerkiksi Indokiinan valtioiden politiikkaan Kiina sekaantui 1970-luvulla aktiivisesti. Kiina tuki Kambodžan punakhmerejä ja kävi sittemmin, vuonna 1979, myös sotaa Vietnamia vastaan, kun Vietnam oli miehittänyt osia Kambodžasta.
Aikana, jolloin Kiina ei juuri toiminut omien rajojensa ulkopuolella, puuttumattomuuspolitiikkaa oli helppo noudattaa. Nyt kun Kiinan taloudelliset intressit ja laivaston toiminta-alue kasvavat nopeasti, ehdottoman puuttumattomuuspolitiikan noudattaminen muuttuu vuosi vuodelta vaikeammaksi. Esimerkiksi tämän vuoden keväällä Kiina joutui evakuoimaan Libyasta kymmeniätuhansia maansa kansalaisia, ja samalla useiden kiinalaisyritysten toiminta maassa keskeytyi.
Toisen maan sisäisiin asioihin voi Kiinan hallituksen näkemyksen mukaan puuttua ainoastaan siinä tapauksessa, että interventio on saanut YK:n turvallisuusneuvoston hyväksynnän tai kohdemaa itse pyytää sitä.
Aiemmin Kiina on usein äänestänyt turvallisuusneuvostossa tyhjää, kun siellä on käsitelty interventioita. Esimerkiksi vuonna 2006 Sudanin Darfuria koskevassa päätöslauselmassa Kiina toimi näin. Siitä lähtien turvallisuusneuvosto on – osittain Kiinan vastustuksen vuoksi – pidättäytynyt päätöslauselmissaan viittaamasta suoraan niin sanottuun suojeluvastuun periaatteeseen.
Kiina yllättikin monet äänestämällä YK:n turvallisuusneuvoston ensimmäisen Libya-päätöslauselman puolesta. Päätöslauselma siirsi kysymyksen kansainvälisen rikostuomioistuimen käsiteltäväksi, mikä johti oikeustoimiin Muammar Gaddafin hallinnon edustajia vastaan. Vähän myöhemmin Kiina äänesti tyhjää toisesta päätöslauselmasta, jonka operatiivisen osan väljä muotoilu antaa laajat voimankäyttövaltuudet sotilasoperaatiolle Libyassa. Toisaalta Kiina on Venäjän tavoin arvostellut tosiasiallisen voimankäytön laajuutta Libyassa.
Vaikka Kiinan hiljainen hyväksyntä noteerattiin maailmalla, sen mahdollinen laajempi merkitys Kiinan ulkopolitiikan suunnannäyttäjänä jäi aika vähälle huomiolle. Joidenkin kiinalaisten asiantuntijoiden mukaan Pekingin hiljainen hyväksyntä päätöslauselmalle voidaan jopa nähdä eräänlaisena kokeiluna.
Voidaan kysyä, valmisteleeko Peking ehkä kotimaista yleisöä ja kansainvälistä yhteisöä uuteen aikaan, jolloin Kiinan puuttumattomuusperiaate ei enää ole yhtä ehdoton kuin aikaisemmin.
Puuttumattomuusperiaate on toiminut myös ulkopoliittisena kilpenä, jonka taakse Kiina on suojautunut länsimaiden kritisoidessa maan ihmisoikeustilannetta tai Tiibetin-politiikkaa. Kiina on myös vedonnut periaatteeseen arvostellessaan Yhdysvaltojen asevientiä Taiwaniin. Juuri tämä rajoittaa eniten puuttumattomuuspolitiikan höllentämistä.
Yhä useampi kiinalaisasiantuntija on kuitenkin sitä mieltä, ettei Kiina voi loputtomiin pitää kiinni ehdottomasta puuttumattomuudesta. Liian tiukka kanta rajoittaa liikaa Kiinan ulkopoliittista toimintavapautta. Ongelmana on, miten luopua hienovaraisesti periaatteesta, joka on vuosikymmeniä ollut keskeinen elementti valtion ulkopolitiikassa.
Muutoksen on luultavasti lähdettävä retoriikasta. Vaikka puuttumattomuudesta keskustellaan aktiivisesti kiinalaisten päätöksentekijöiden ja asiantuntijoiden kesken, sen käyttö ulkopolitiikan retoriikassa on hiljalleen vähentynyt ja samalla sen merkitys on suhteellistunut. Jyrkän torjumisen sijasta kansainvälisiä tilanteita on alettu arvioida joustavasti ja tilannekohtaisesti.
Samaan aikaan esille on noussut myös toisenlainen puhetapa. Viittaukset keskeisiin kansallisiin intresseihin ovat lisääntyneet viime vuosina räjähdysmäisesti kiinalaisessa lehdistössä. Kansallisten intressien korostamisesta on tullut hyväksyttyä myös Kiinan virallisessa ulkopoliittisessa retoriikassa.
Kiinan ulkopolitiikan näennäisen semanttisella muutoksella voi olla suuriakin seurauksia lähivuosien maailmanpolitiikassa. Kysymys kuuluu, onko Kiina valmis laskemaan suojakilpensä saadakseen enemmän ulkopoliittista liikkumavaraa.