Pohjois- ja Etelä-Koreassa keskinäiselle nahistelulle ei näytä tulevan loppua ainakaan lähivuosina. Maiden suhteet ovat kiristyneet tuntuvasti siitä lähtien, kun Etelä-Korean presidentti Lee Myung-bak valittiin virkaansa joulukuussa 2007. Konservatiivinen Lee ilmoitti heti alkuun, ettei aio tehdä Pohjois-Korean hallinnolle myönnytyksiä eikä aio laajentaa yhteistyötä ellei Pyongyang osoita konkreettisin ja perusteellisin toimin kunnioittavansa niitä lupauksia, joita se on antanut ydinohjelmansa lopettamisesta ja kansainvälisten sopimusten noudattamisesta.
Vielä syksyllä 2007 Koreoiden johtajat olivat tavanneet neuvotellakseen lopullisesta rauhansopimuksesta ja Pohjois-Korea oli luvannut sulkea ydinlaitoksensa sekä julkistaa salaisen ydinohjelmansa vuoden loppuun mennessä. Maiden pääministeritkin tapasivat ensimmäistä kertaa 15 vuoteen.
Keväällä 2008 Pohjois-Korea alkoi kuitenkin jo häätää eteläkorealaisia maiden yhteiseltä teollisuusalueelta Kaesongissa rajan pohjoispuolella, ja laukaisi lyhyen kantaman ohjuksia. Syksyllä se katkaisi vielä maiden välisen maaliikenteen, kutsuen Leen ajamaa politiikkaa ”uhmaavaksi”.
Vuonna 2009 tilanne kärjistyi entisestään. Pohjois-Korea kohautti maailman useilla ohjusammunnoilla ja ennen kaikkea toukokuun onnistuneella ydinkokeella. Maaliskuussa 2010 eteläkorealainen hävittäjälaiva upposi Pohjois- ja Etelä-Korean välisen kiistellyn merirajan tuntumassa vieden 46 sotilaan hengen. Etelä syyttää teosta pohjoisen ampumaa torpedoa, pohjoinen kiistää väitteet.
Leen konservatiivisuus on selvästi saanut Pohjois-Korean hallinnon olon tukalaksi. Se yrittää pehmentää Leen kovaa linjaa ja haluaa demoralisoida hänen kannattajiaan yhä jyrkemmällä retoriikalla ja uhmakkaammalla ulkopolitiikalla.
Kiivas vastakkainasettelu jatkunee edelleen, mutta täysmittainen sota on etäinen vaara. Molemmilla Koreoilla on niin runsaasti hyökkäysvoimaa että sota romuttaisi molempien maiden talouden ja saattaisi koitua jommankumman, todennäköisesti Pohjois-Korean, hallinnon turmioksi. Pohjois-Korea tyytyy siis pieniin iskuihin ja symbolisiin provokaatioihin, kuten ohjusammuntoihin, eikä Etelä-Korea uskalla vastata näihin yllytyksiin ainakaan sotilaallisin keinoin.
Samalla on muistettava, että Koreoiden nahistelu ei perustu pelkästään maiden väliseen kilpailuun, vaan sille on sisäpoliittisetkin syynsä. Pohjois-Korean seuraavaksi johtajaksi noussee Kim Jong-ilin nuorin poika, jolle kerätään nyt kansallista hyväksyntää nostamalla hänet kansallissankarin asemaan tässä Etelä-Korean ja Yhdysvaltain kanssa käytävässä “taistelussa”.
Etelä-Korean kesäkuun kunnallisvaaleissa tappion kärsinyttä presidentti Leetä on taas syytetty Pohjois-Korean uhkan liioittelusta, jolla hän hakee tukea konservatiiviselle politiikalleen.
Korean niemimaan kohtalo ei ole kokonaan Koreoistakaan kiinni, vaan myös alueen suurvallat – Yhdysvallat ja Kiina – pelaavat omaa peliään niemimaalla.
Yhdysvallat on sitoutunut puolustamaan Etelä-Korean koskemattomuutta, mikäli Korean sisällissota taas jatkuu, mutta Irakissa ja Afganistanissa painiville amerikkalaisille joukoille uusi sotilaallinen velvoite voisi olla sietämätön taakka. Tätä se haluaa kaikin tavoin välttää.
Yhtä lailla Kiina pelkää Korean niemimaan nykyisen tasapainon horjumista. Pohjois-Korea toimii puskurina Kiinan ja Etelä-Koreaan sijoitettujen amerikkalaisjoukkojen välillä. Yhdistynyt Korea taas saattaisi olla Yhdysvaltain liittolainen aivan Kiinan kainalossa, ja Korean vastaisesta rajasta tulisi murheenaihe Kiinalle. Sitä paitsi korealaisten ja kiinalaisten suhteet ovat vaikeat ilman Yhdysvaltain läsnäoloakin.
Kiinan huoli Korean niemimaan tilanteesta ilmeni, kun se järjesti omat ilmavoimien sotaharjoituksensa alueen tuntumassa heti sen jälkeen, kun Yhdysvallat ja Etelä-Korea oli järjestänyt omat harjoituksensa elokuun alussa. Viesti oli selvä: Korean niemimaan tilanne koskettaa muitakin kuin Yhdysvaltoja.
Koreoissa kaivaudutaan siis yhä syvemmälle poteroihin. Kummankin valtion johto hyötyy tavalla tai toisella vastakkainasettelusta ja alueen suurvalloilta puuttuu yhteinen näkemys Korean niemimaan tulevaisuudesta.
Myös Etelä-Korean kansan keskuudessa toivo rauhanomaisesta yhteiselosta hiipuu. Yhtäältä toivotaan, että yhteisellä Korean kansalla olisi yhteinen valtio.
Toisaalta moni tuumii, että yhdistyminen tarkoittaisi Etelä-Korealle suunnatonta taloudellista taakkaa – suurempaa, kuin mitä Länsi-Saksassa kuunaan pelättiin Saksojen yhdistyessä. Nuoremmalta sukupolvelta kysyttäessä voi jopa kuulla, että Pohjois- ja Etelä-Korea ovat jo niin etäällä toisistaan, ettei samasta kansasta voi enää puhuakaan.
Kirjoittaja työskentelee Ulkopoliittisessa instituutissa ja tutkii päätehtävänään Itä-Aasian, etenkin Japanin ja Koreoiden suhteita.