Venäjän presidentti Dmitri Medvedev (vas.) ja pääministeri Vladimir Putin keskustelemassa Pietarissa, jossa he molemmat osallistuivat Yhtenäinen Venäjä -puolueen kokoukseen. Tällä hetkellä johtokaksikon väleissä näyttää olevan jännitteitä, mutta lähelläkään vararikkoa ei olla, koska se ei olisi kummankaan osapuolen etujen mukaista, kirjoittaa Raimo Väyrynen.
Puolitoista vuotta sitten Vladimir Putin luopui Venäjän perustuslain mukaisesti presidentin tehtävistä ja järjesti paikalle ilman varsinaista vaalikampanjaa silloisen pääministeri Dmitri Medvedevin. Putin itse siirtyi pääministeriksi, joka on muodollisesti presidentin alainen.
Vallitsevan käsityksen mukaan Putin on kuitenkin pitänyt maan ohjakset käsissään ja pannut Medvedevin apupojan asemaan. Yhtenä merkkinä tästä on pidetty sitä, että hän peri suurimman osan Kremlin henkilökuntaa Putinilta.
Medvedevin presidenttikausi päättyy 2012, jolloin perustuslaki sallii taas Putinin valinnan korkeimpaan virkaan. Hän on aika selkeästi antanut ymmärtää näin tekevänsä, mutta vastaavia merkkejä on antanut myös Medvedev. Ovatko nyt näiden kahden pietarilaisen tiet eroamassa? Haluaako Medveved olla myös käytännössä Venäjän ykkösjohtaja? Useimmat asiantuntijat vastaavat, että saattaa haluta, mutta ei kykene siihen.
On kuitenkin merkkejä siitä, että Medvedev olisi kartoittamassa itselleen uutta, riippumatonta linjaa. Hän on ainakin kahteen kertaan suominut Venäjän talouden ja yhteiskunnan tilaa. Ensimmäinen kerta oli syyskuussa Gazeta.ru -lehdessä internetissä julkaistu laaja artikkeli ja toinen marraskuun puolivälissä parlamentille pidetty puolitoistatuntinen puhe kansakunnan linjasta. Hän on esittänyt näkemyksiään myös Yhdistynyt Venäjä -puolueen puoluekokouksen pääpuhujana, vaikka ei olekaan sen jäsen, kuten ei ole myöskään puolueen puheenjohtaja, Putin!
Medvedevin kritiikin perussanomana on, että Venäjällä on alhaisen tuottavuuden omaava ”primitiivitalous”, joka ei kykene kilpailemaan maailmalla, eikä tuottamaan innovaatioita. Taantuvia yrityksiä suojellaan aivan liikaa tuontitulleilla. Hallinto ja oikeuslaitos ovat korruptoituneita, mediassa varsinkin televisio on liiaksi hallituksen valvonnassa ja kansalaisyhteiskunnan asema on heikko. Venäjä tarvitsee ”modernisaatiota”, mitä se sitten tarkoittaneekaan: siitä täytyy tulla ”älykkäiden, vapaiden ja vastuullisten ihmisten” yhteiskunta.
Jo aikaisemmin presidentti on todennut, että vaalijärjestelmää täytyy uudistaa, sillä nyt ehdokkaaksi pääsy ja valituksi tulo on liian korkean kynnyksen takana (vaalikynnys on seitsemän prosenttia äänistä). Kaiken kukkuraksi Medvedev rohkeni lokakuun lopussa arvostella Josif Stalinin diktatuuria, minkä sanomista monet pitävät pyhäinhäväistyksenä. Viime vuonna mielipidetiedustelussa venäläiset valitsivat Stalinin maan historian kolmanneksi tärkeimmäksi henkilöksi. Medvedev rohkeni uhmata yleistä mielipidettä kertomalla kuin miljoonat kuolivat Stalinin terrorin uhreina, mitä ei edes voitto ”suuressa isänmaallisessa sodassa” voi pyyhkiä pois.
Tässä kohtaa kyynikko voi perustellusti sanoa, että on Venäjällä on ennenkin pidetty kauniita puheita, mutta tulokset ovat antaneet odottaa itseään. Totta onkin, että Medvedevin käytännön saavutukset ovat olleet vaatimattomia. Hän on asettanut yleisiä positiivisia tavoitteita, mutta ei ole puheissaan täsmentänyt, kuinka ne voidaan saavuttaa.
Ongelmana on, että Venäjällä ei ylipäätään ole mekanismeja, joilla myönteisiä muutoksia saadaan aikaan. Jos Medvedev on puheissaan tosissaan, niin tämän täytyy olla hänelle turhauttavaa.
Merkittävää kuitenkin on, että hänen esittämänsä arvostelu koskettaa väistämättä Putinia, sillä hänen hallituksensa on vastuussa monista esille otetuista kysymyksistä. Se on tunnetusti pelastanut monia vararikon partaalla horjuvia yrityksiä muun muassa autoteollisuudessa ja siten suojellut vanhoja tuotantorakenteita, mitä Medvedev on arvostellut.
Hyvin mahdollista on myös se, että Medvedevin mitta on tullut täyteen. Hän saattaa aidosti haluta taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia, mutta Putin ja hallitus ovat niiden esteenä. Venäjällä puhutaan ”vallan vertikaalista” ja Medvedev saattaa hyvinkin haluta oman valtapilarinsa, eikä jäädä toistuvasti Putinin jalkoihin. Tähän yhteyteen sopivat ne tiedot, että osa Kremlin henkilökuntaa on kyllästynyt soittamaan toista viulua ja haluaa isännälleen, presidentille, enemmän sananvaltaa.
Tällöin mainitaan usein Vladislav Surkovin, presidentin henkilökunnan varapäällikön, nimi. Hän oli aikanaan Putinin keskeisimpiä taustapiruja ja toi poliittiseen kieleen ”suvereenin demokratian” käsitteen, jolla haluttiin sanoa, että perinteiset läntiset demokratiateoriat eivät sovellu kuvaamaan venäläistä demokratiaa. Surkovin arvellaan nyt vaihtaneen leiriä myös ideologisesti.
Näistä kehityspiirteistä huolimatta Venäjälle on turha ennakoida näkyvää välitöntä valtataistelua. Koko poliittinen eliitti on yhtä mieltä siitä, että nykyinen valtajärjestelmä on pidettävä koossa ja toisinajattelijat sen ulkopuolella (ääritapauksissa murhaamalla heidät). Taustalla on tietysti halu säilyttää hankitut poliittiset ja taloudelliset edut, joita jakamalla lujitetaan keskeisten poliitikkojen sitoutumista järjestelmään.
Jos kuitenkin sekä Medvedev että Putin todella haluavat molemmat presidentiksi uuden lain mukaiselle kuuden vuoden kaudelle, niin jonkinlainen jako kahteen on väistämätön, koska molemmat eivät voi tulla valituiksi. Kun vaaleissa voi äänestää vain yhtä ehdokasta, niin kansalaisten ja poliittisten taustavaikuttajien on vähitellen ruvettava ottamaan kantaa ehdokkaiden välillä. Tällä hetkellä Putinin tulisi aivan ilmeisesti valituksi, mutta parin vuoden kuluttua tilanne saattaa olla toinen.
Tällainen kehitys laajentaisi Venäjällä poliittista tilaa ja edistäisi demokraattista valintaa. Toisaalta ulkovaltojen kannalta tilanne muuttuisi epävarmemmaksi, sillä aina ei voi tietää kumman ”vallan vertikaalin” kanssa asioista on sovittava. Siksi suomalainen kaksoisstrategia – aktiivisten suhteiden ylläpitäminen molempiin – voi osoittautua tulevaisuudessa suosituksi strategiaksi.
Medvedev on ottanut kantaa lukuisiin kansainvälisiin kysymyksiin ja juuri nehän hänen toimivaltaansa kuuluvat. Hän on puhunut toistuvasti uuden eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin puolesta, arvostellut lännen suunnitelmia sijoittaa ohjuspuolustus Keski-Eurooppaan ja kannattanut ydinaseetonta maailmaa (mutta toisaalta vaatinut Venäjän ydinasevoimien vahvistamista). Tätä taustaa vasten oli yllättävää, että puhuessaan duuman molemmille huoneille pari viikkoa sitten Medvedev ei käsitellyt ulkopolitiikkaa ja kansainvälisiä kysymyksiä juuri lainkaan.
Toisaalta Medvedeviä näyttää rasittavan yhä enemmän se, että Putin on ottanut kantaa ulkopoliittisiin kysymyksiin – kuten Iranin vastaiset pakotteet ja Maailman kauppajärjestön (WTO) jäsenyys – jotka kuuluvat pikemminkin presidentin toimivaltaan. Kun Iran ei näytä luopuvan ydinaseoptiostaan, niin Yhdysvallat liittolaisineen ajavat sen vastaisten talouspakotteiden tiivistämistä.
Medvedev ja ulkoministeri Sergei Lavrov ovat antaneet ymmärtää, että Venäjä saattaisi aikaisemmista kannoistaan poiketen valmis osallistumaan niihin. Toisaalta Putinin väitetään vastustavan uusia Iranin vastaisia pakotteita. Yhtenä syynä saattaa olla se, että monilla valtioenemmistöisillä venäläisyrityksillä on tiiviit liikesuhteet Iraniin, jonka vastaiset sanktiot olisivat niiden etujen vastaisia. Putin saattaa tehdä Iranin asiassa ulkopolitiikkaa, mutta joka tapauksessa hän tekee sisä- ja talouspolitiikkaa oman imperiuminsa suojelemiseksi.
Joka tapauksessa Medvedevillä tulee olemaan kova työ, jos hän lähtee kädenvääntöön Putinin kanssa ja haluaa kisan myös voittaa. Tällä hetkellä johtokaksikon väleissä näyttää olevan jännitteitä, mutta lähelläkään vararikkoa ei olla, koska se ei olisi kummankaan osapuolen etujen mukaista. Erona on kuitenkin se, että Medvedev katsoo pitemmälle tulevaisuuteen, kun taas Putin teknokraattina haluaa ratkaista ajankohtaisia ongelmia, tässä ja nyt.