Lähi-itä tulee olemaan yksi ilmastonmuutoksen kielteisten seurausten
päänäyttämöistä. Alueen merkittävät öljymaat kuitenkin suhtautuvat
kansainvälisiin ilmastoneuvotteluihin torjuvasti. Koska ilmastonmuutos
ei tunne valtioiden rajoja, alueellinen yhteistyö olisi elintärkeää
ilmastonmuutoksen tuottamien ongelmien ratkaisemisessa. Kööpenhaminaa
silmälläpitäen olisi myös ensisijaisen tärkeää, että alueen maiden
intressit olisivat tasapuolisesti edustettuina neuvottelupöydissä.
Toistaiseksi kuitenkin vauraiden öljyntuottajamaiden kannat dominoivat.
Ilmastonmuutoksen edetessä Lähi-idän keskilämpötilan arvioidaan
nousevan jopa useita asteita vuosisadan loppuun mennessä. Tämän
seurauksena myös sademäärät vähenisivät kymmeniä prosentteja
nykytasosta. Vesiturvallisuus on aina ollut Lähi-idän kipupiste, ja
ilmastonmuutos vain pahentaa asiaa. Myös merenpinnan nousu uhkaa jättää
alleen merkittäviä rannikkoalueita.
Taloudellisessa kehityksessä alue jakautuu yhä selvemmin köyhiin ja
rikkaisiin, eli varsinaiseen Lähi-itään ja Persianlahteen. Erityisen
hankalassa asemassa ovat ne maat, joilla ei ole taloudellisia
resursseja sopeutua muutoksiin. Esimerkiksi suolanpoisto merivedestä on
Persianlahden öljyntuottajavaltioissa yleinen tapa ylläpitää
kotimaista vesiturvallisuutta, mutta tämä on monille muille alueen
maille liian kallis vaihtoehto. Vaurailla valtioilla on myös paremmat
mahdollisuudet taata kansalaistensa ruokaturvallisuus. Tästä
syvenevästä elintasokuilusta huolimatta koko alue kuuluu YK:n
ilmastosopimuksessa kehitysmaiden ryhmään, eli maihin, joilla ei ole
sitovia tavoitteita vähentää päästöjään. Koska Lähi-idän ja
Pohjois-Afrikan alueen parikymmentä maata tuottavat yhteensä noin 7 %
maailman hiilidioksidipäästöistä, ei niihin Kööpenhaminan allakaan
kohdistu yhtä suuria paineita kuin esimerkiksi Kiinaan (20 %) tai
Intiaan (4 %).
Kansainvälisen tason ilmastoneuvottelut nähdään Lähi-idässä vahvasti
pohjois-etelä-kysymyksenä: Ilmastonmuutoksen hillinnän ja siihen
sopeutumisen päävastuun tulee pysyä teollisuusmailla. Edes
Persianlahden vauraat öljyntuottajamaat eivät ole valmiita jakamaan
vastuuta ilmastonmuutoksen torjunnan kustannuksista alueella.
Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueen ilmastopoliittisia kantoja on taas
tyypillisesti leimannut niiden yksipuolisuus. Opec-maiden (mm.
Saudi-Arabia, Kuwait, Qatar ja Arabiemiirikunnat) 1
näkemykset ovat selkeitä ja näkyviä kansainvälisissä neuvotteluissa,
kun taas järjestöön kuulumattomien maiden osallistuminen ja oma
kannanmuodostus on ollut näkymätöntä.
Nämä jälkimmäiset maat eivät ole tarttuneet kansainväliseen
ilmastonmuutoskeskusteluun kahdesta syystä: muut yhteiskunnalliset
ongelmat ovat ajaneet kaukaiselta tuntuvan ilmastonmuutoksen edelle,
eikä niillä ole (enää) merkittäviä öljyvaroja, joiden asemaa
maailmanmarkkinoilla tulisi pyrkiä varjelemaan.
Lähi-idän öljyntuottajamaille YK:n ilmastosopimus onkin ollut
ensisijaisesti energiapolitiikkaa – kaiken lisäksi uhkaavaa sellaista.
Saudi-Arabian johdolla Opec on keskittynyt ennen kaikkea
ilmastonmuutoksen hillinnän seurauksiin, joita se pitää itse
ilmastonmuutostakin suurempana uhkana itselleen.
Kansainvälissä neuvotteluissa Opecille keskeisiä ovat taloudelliset
kysymykset: teollisuusmaiden päästövähennysten kielteiset seuraukset,
hiilidioksidin talteenotto- ja varastointiteknologioiden rahoitus ja
sopeutumisen kustannukset. Saudi-Arabia naapureineen katsoo, että
teollisuusmaiden tulisi korvata ilmastonmuutoksen hillinnän näille
aiheuttamat taloudelliset tappiot. Tämän logiikan mukaan
hiilidioksidipäästöleikkaukset vähentävät fossiilisten polttoaineiden
kysyntää, mikä puolestaan laskee öljyn hintaa. Opecin omien laskujen
mukaan kysyntä voisi laskea 5 prosenttia vuoteen 2020 mennessä.
Opec-maat ovat viime vuosina nostaneet hiilidioksidin talteenoton ja
varastoinnin yhdeksi tärkeimmistä neuvottelukohdistaan. Teknologian
katsotaan pidentävän öljyn aikakautta, sillä laaja-alaisesti käytettynä
se mahdollistaisi tuotannon jatkamisen useilla vuosikymmenillä.
Öljyntuottajamaat eivät kuitenkaan halua maksaa teknologian
jatkokehittelystä ja käytöstä aiheutuneita lisäkustannuksia, minkä
vuoksi ne ovat vaatineet sen sisällyttämistä uuden, vuoden 2012
jälkeisen ilmastosopimuksen joustomekanismeihin. Tällöin ne voisivat
käydä kauppaa talteen otetusta hiilidioksidista saamillaan
päästövähenemillä.
Arabian niemimaan Opec-maat erityisesti ovat myös korostaneet
neuvotteluissa haavoittuvuuttaan sekä ilmastonmuutokselle että sen
vastatoimille. Moraalisesti kenties arveluttavalla tavalla ne vaativat
itselleen samanarvoista asemaa kuin vähiten kehittyneille maille, jotka
lasketaan kaikkein haavoittuvimmiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksille.
Opec-maille sopeutuminen tarkoittaisi tukea talouden monipuolistamiseen
uusille, öljystä riippumattomille sektoreille.
Muissa Lähi-idän maissa, kuten Libanonissa, Syyriassa, Egyptissä,
Jordaniassa, Bahrainissa ja Marokossa, joissa öljytulojen osuus
kansantulosta on pieni tai laskussa, ilmastonmuutos on vasta viime
aikoina noussut kansalliselle agendalle. Ilmastonmuutoksen kielteiset
vaikutukset ovat herättäneet päätöksentekijät, ja esimerkiksi Egypti on
aidosti huolissaan Niilin suistoalueen kohtalosta.
Ensisijaisia asioita näille maille olisivatkin ilmastonmuutosten
vaikutuksiin sopeutuminen ja siihen liittyen sopeutumistoimien
rahoitus, teknologiansiirto sekä kansallisen kapasiteetin rakentaminen.
Asiat ovat kuitenkin jääneet Opecin intressien jalkoihin. Lähi-idän
muut arabimaat ovat myös haluttomia asettumaan poikkiteloin vauraiden
ja vaikutusvaltaisten naapureidensa kanssa.
Arabimailta puuttuu siis yhteinen kanta Kööpenhaminan neuvotteluihin.
Yksi syy tähän on myös alueen monenkeskisten instituutioiden heikkous;
Arabivaltioiden liitto näistä tärkeimpänä on poliittisesti melko
selkärangaton, eikä muita ilmastonmuutoskysymyksiä käsitteleviä
valtioidenvälisiä verkostoja ole onnistuttu kehittämään.
Näistä lähtökohdista Lähi-idän maiden valmistautuminen
ilmastonmuutoksen haasteisiin näyttääkin synkältä. Toivoa saattavat
yksittäisille maille tuoda aurinkoenergiateknologioiden kehitys, mutta
todelliset ehdokkaat rakentavan alueellisen ilmastoyhteistyön
johtavaksi maaksi ovat vielä harvassa.