Monenkeskisyys vahvistaa ilmastopolitiikkaa
Helsingin Sanomat

Puhtaasti kotimaiseen politiikkaan perustuvat tavoitteet ovat hyvin
todennäköisesti vähemmän kunnianhimoisia kuin kansainvälisesti sovitut.

ANNA KORPPOO KIRJOITTAJA ON ULKOPOLIITTISEN INSTITUUTIN TUTKIJA.

Vaikka Cancúnin ilmastokokouksessa joulukuussa saavutettu poliittinen
konsensus loi uutta toivoa globaalista ilmastosovusta, vuonna 2012
päättyvän Kioton sopimuksen ensimmäisen tavoitekauden jatkosta ei tehty
päätöksiä.

Cancúnin sovinto saattaakin viitoittaa tietä kohti vapaaehtoisuuteen
perustuvaa ilmastosopimusjärjestelmää. Ympäristön kannalta tärkeää
tässä tapauksessa on aidosti monenkeskisen järjestelmän ohjaus ja
valvonta.

Kehitysmaiden ryhmälle Kioton oikeudellisesti sitovat tavoitteet ovat
symbolisesti tärkeitä. Niitä pidetään todisteena siitä, että
teollisuusmailla on tärkein rooli ratkaistaessa ilmasto-ongelmaa, jonka
synnystä ne ovat vastuussa.

Teollisuusmaiden ryhmässä Kioton pöytäkirjan ensimmäistä kautta
pidettiin väliaikaisratkaisuna ja jatkolle asetettiin ehdoksi
sopimuspohjan laajentaminen. Yhdysvallat irrottautui Kioton
sopimuksesta jo vuosia sitten, koska sopimus ei sido kaikkia suuria
päästöjen aiheuttajia. Cancúnissa samalle tielle lähtivät Japani ja
Venäjä.

Kansainvälisiä ympäristösopimuksia vertailtaessa Kioton pöytäkirja
sijoittuu velvoittavuudessaan kärkipäähän: siihen sisältyy
yksityiskohtainen rankaisujärjestelmä velvoitteistaan lipsuville
teollisuusmaille.

Kioton pöytäkirjan tulevaisuus näyttää erittäin epävarmalta, vaikka
neuvotteluprosessia päätettiinkin Cancúnissa jatkaa, jotta
kehitysmaaryhmä saatiin mukaan sopuun. Kokoukseen osallistuvien
keskinäisellä päätöksellä vahvistettavat päästötavoitteet vaikuttavat
huomattavasti todennäköisemmältä lopputulokselta kuin Kioton toisen
tavoitekauden oikeudellisesti sitovat päästöjen vähennystavoitteet.

Cancúnin sopimuksen seurauksena onkin mahdollista, että kansainvälinen
ilmastopolitiikka ottaa askeleen kohti vapaaehtoisempaa järjestelmää.

Kansalliseen tasoon perustuva järjestelmä saattaa nyt olla paras
saavutettavissa oleva ratkaisu, joka mahdollistaa laajemman
osallistumisen ilmastosopimukseen. Järjestelmän ongelmana on kuitenkin
se, että päästöjen vähentämisen tavoitteet jäävät liian
vaatimattomiksi.

Kööpenhaminan ilmastokokouksen yhteydessä ilmoitetut kansalliset
tavoitteet sallisivat ilmaston lämpenemisen kolmella neljällä asteella.
Niillä ei siis vielä saavutettaisi Cancúnissa sovittua kahden asteen
tavoitetta, joka perustuu kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n työhön.

Ilmastoneuvotteluissa ei ole keskitytty tänä vuonna päästötavoitteiden
tasoon. Tämä arka kysymys on jäänyt muiden vaikeiden aiheiden
jalkoihin. Niitä ovat muun muassa järjestelmän rahoitus sekä
kehitysmaiden toimista raportointi.

Päästövähennysten tavoitteista on vaikea keskustella ennen kuin
sopimusjärjestelmän säännöt ovat selvillä. Nykyinen, kahteen
neuvotteluraiteeseen – ilmastonmuutoksen puitesopimukseen ja Kioton
pöytäkirjaan – perustuva järjestelmä on lisäksi omiaan kääntämään
huomion raiteiden välisen dynamiikan selkiyttämiseen. Tämä vie huomion
pois varsinaisista päästöjen vähennystavoitteista.

Kansalliseen tasoon perustuvan järjestelmän vaarana on, että
vapaaehtoisuutta sovelletaan paitsi sitoumusten täyttämiseen myös
päästöjen vähentämiseen liittyvien tavoitteiden määrittelyyn. Puhtaasti
kotimaiseen politiikkaan perustuvat tavoitteet ovat hyvin
todennäköisesti vähemmän kunnianhimoisia kuin kansainvälisellä
neuvotteluareenalla sovitut.

Jos kukin hallitus päättää erikseen siitä, minkälainen sitoumus on
kansallisesti hyväksyttävä, vapaamatkustajuuden riski kasvaa, sillä
monet maat pyrkivät luultavasti turvaamaan kansainvälisen
kilpailukykynsä sitoutumalla mahdollisimman vaatimattomiin
päästörajoituksiin. Monenkeskisyyden aiheuttama paine onnistui jossain
määrin vähentämään tällaista käyttäytymistä Kioton sopimuksesta
seuranneen taakan jaossa.

Monet neuvotteluosapuolet ovat vaatineet, että sitoumusten
määrittelyssä käytettävistä yhteismitallisista kriteereistä on
sovittava, jotta taakan jaosta tulisi aiempaa tasapuolisempi. Tämä
mahdollistaisi päästösitoumusten vertailun ja vähentäisi siten riskiä,
että maat “kilpailevat” heikoimmasta päästötavoitteesta.

Tällaisista tekijöistä, esimerkiksi päästövähennyksen hinnasta ja
kansantalouden maksukyvystä, on kuitenkin erittäin vaikea päästä
poliittiseen sopimukseen.

Myös vapaaehtoisuuteen pohjautuva järjestelmä voi luoda taloudellisia
kannustimia päästöjen vähentämiseen. Jos päästösitoumuksista
onnistutaan sopimaan tarpeeksi kunnianhimoisesti, ollaan jo pitkällä.

Cancúnin kokouksen jälkeen vaikuttaa siltä, että ilmastosopimuksen
monenkeskisyys on toistaiseksi voimissaan. Se saattaa kuitenkin muuttaa
muotoaan.

Vaikka vapaaehtoisuus lisääntyisi ja päästösitoumuksien
kansainvälisestä pakotteista luovuttaisiin, ympäristön kannalta
tarpeeksi kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa ei ole mahdollista
saavuttaa ilman monenkeskistä päätöksentekoa. Parhaassa tapauksessa se
valvoo tavoitteiden riittävyyttä vahtikoiran tavoin.