Tapani Vaahtoranta
Suomi-USA -lehti 2/2009
“En tule koskaan unohtamaan tätä päivää.
Olen niin iloinen meidän kaikkien puolesta. Tarvitsemme muutoksen. Nyt tuntee,
että se on alkamassa.” Näin suositun Ben’s Chili Bowlin tarjoilija kuvasi
tuntojaan, kun presidentiksi valittu Barack Obama kävi tammikuun alussa
kuppilassa syömässä. Sanoi ja teki Obama tuolloin mitä tahansa, siitä tuli iso
uutinen. Olin saapunut keskelle Obamamaniaa.
Politiikkaa seuraavalle vuoden 2009 alkupuoli oli
Washingtonissa hyvin mielenkiintoista aikaa. Obaman vaalivoitosta käynnistyi
iso muutos. Innostus oli käsin kosketeltava. Kevään edetessä ilmapiiri sai
muitakin sävyjä. Mukaan tulivat poliittinen riitely, Wall Streetia kohtaan
tunnettu suuttumus sekä epävarmuus – jopa epätoivo – talouden syvien ongelmien
edessä.
George Bush jätti Valkoisen talon poikkeuksellisen
epäsuosittuna presidenttinä. Lähihistoriassa vain Richard Nixonin kannatusluvut
ovat olleet alhaisemmat, ja hänhän joutui eromaan Watergate –skandaalin takia.
Bushin epäsuosiolle on monta syytä. Irakin sota söi Yhdysvaltojen arvovaltaa ja
kansalaisten kannatusta. Hurrikaani Katriina osoitti liittovaltion
kyvyttömyyden suojella vähäosaisia kansalaisia. Kaiken huipuksi Yhdysvaltojen
talous romahti loppuvuodesta 2008.
Asun New Hampshire Avenuella viiden minuutin
kävelymatkan päässä Dupont Circlelta.
Oli heti helppo nähdä, kumpaa ehdokasta taloni asukkaat olivat äänestäneet.
Ikkunoihin oli kiinnitetty Obaman mainokset, eikä niitä ole otettu pois
vieläkään. Ylipäätään näytti siltä, että
koko Washington olisi kannattanut Obamaa. Virkaanastujaisten kulisseja alettiin
saavuttuani pystyttää Pennsylvania Avenuelle, jonka varrella myös työpaikkani
Woodrow Wilson Center sijaitsee.
Amerikkalaisen politiikan synkemmänkin puolen
havaitsi, kun Obaman perhe muutti Chicagosta Valkoista taloa vastapäätä olevaan
Hay-Adams -hotelliin. Hotelli eristettiin niin tehokkaan näköisesti, että oli
vaikea kuvitella, miten kukaan olisi ainakaan hotellissa päässyt Obaman
kimppuun. Kerrottiin myös, että uuden presidentin turvamiehiksi ei ollut
halukkaita. Työtä pidettiin liian vaarallisena.
Obamamania huipentui tammikuun 20. päivänä, kun yli miljoona
ihmistä kerääntyi Malliin seuraamaan virkaanastujaisia. Sinä päivänä puhalsi todella
kylmä viima, mikä ei kuitenkaan pitänyt eri puolilta maata tulleita Obaman
kannattajia juhlimasta ehdokkaansa voittoa. Bushille buuattiin, Dick Cheynea
ivattiin ja Obamalle hurrattiin.
Republikaanit ovat nyt lamassa ilman uskottavaa
poliittista vaihtoehtoa ja näkyvää johtajaa. Asetelmassa on paljon samaa kuin
1980-luvun alkupuolella, kun edellisen kerran asuin Yhdysvalloissa. Ronald
Reagan oli tuolloin käynnistänyt konservatiivisen vallankumouksensa, ja hänet
valittiin uudestaan presidentiksi 1984. Ote oli GOP:lla. Demokraateilta
puuttuivat keinot haastaa Reagan. George Bushin kaksi kautta jatkoivat tätä
vaihetta Yhdysvaltojen politiikassa. Kun Bush oli valittu uudelleen, tutkijat
puhuivat jopa pysyvän konservatiivisen enemmistön muodostumisesta. Monet
uskoivat, että republikaanien valtakausi jatkuisi pitkälle tulevaisuuteen.
Toisin kävi.
Menin ensi töikseni ostamaan Obaman ”The Audacity of
Hope” -kirjan Dupont Circlen kuulusta Kramerbook –kirjakaupasta. Halusin
tietää, mistä oikein on kysymys. Mitä uusi presidentti ajattelee, ja mitä hän
aikoo tehdä? Kirjassaan Obama analysoi terävästi amerikkalaisen yhteiskunnan
isot ongelmat ja esittää niihin perustellut ratkaisut. Puhe muutoksesta alkoi
saada mielessäni sisältöä. Itse asiassa
Obaman tavoitteena on lopettaa Reaganin aloittama vallankumous ja lähteä viemään
Yhdysvaltoja uuteen suuntaan. Se tarkoittaa koululaitoksen ja terveydenhuollon
uudistamista, tosirikkaiden kansalaisten verojen korottamista ja
energiapolitiikan täysremonttia.
Kuulostikin oudolta, kun Obama samalla lupasi
lopettaa “partisan” –politiikan ja perustaa uudistuksensa konseksukselle. Miten
republikaanit voisivat kannattaa sen politiikan hylkäämistä, jota he olivat
olleet toteuttamassa? Kun senaatti äänesti elvytyspaketista, karu todellisuus
tuli ilmi. Vain kolme republikaania lipesi rintamasta ja asettui Obaman
puolelle. Itse asiassa konsensuksen sijasta ero demokraattien ja republikaanien
välillä on tullut selvemmin näkyviin. Kun Obama kertoi avoimesti pitkälle
menevistä muutostavoitteistaan ja lähti nopeasti niitä toteuttamaan,
republikaanien leiristä alkoi kuulua puheita poliittista kenttää jakavasta
isosta filosofisesta erosta. He alkoivat muistuttaa olevansa pienen valtion ja
alhaisten verojen puolue. Obamaa ryhdyttiin syyttämään yrityksestä tuoda
“eurooppalainen sosialismi” Yhdysvaltoihin. Useimmat tarkoittivat tällä
sosialidemokratiaa, mutta myös Marxin, Leninin ja Stalinin nimiä on käytetty
käännyttämään amerikkalaisia uuden presidentin politiikkaa vastaan.
Monelle poliittisen kentän oikean laidan edustajalle
Eurooppa on muutenkin hyvä huono esimerkki. Euroopasta voidaan sanoa mitä
tahansa omien näkemysten tueksi. Kun kuukauden sisällä kahdeksassa ampumisessa
57 amerikkalaista sai surmansa, julkisuudessa puhuttiin ties kuinka monennen
kerran siitä, tulisiko aseiden hallussapitoa rajoittaa. CNN:n ohjelmassa
saatiin kuulla aseita kannattavan keskustelijan suusta, ettei Pariisissakaan
järjestys säilyisi, ellei joka kadun kulmassa seisoisi konepistoolein
aseistautunut poliisi.
Polarisaation huippu – tai paremminkin
pohjanoteeraus – oli radion puheohjelman vetäjän Rush Limbaughin esiintyminen
republikaanien kokouksessa. Puhetta on
vaikea uskoa todeksi, ellei sitä itse näe ja kuule. Asian voi käydä toteamassa
hänen kotisivultaan: http://www.rushlimbaugh.com/home/daily/site_030209/content/01125106.guest.html. Puheesta nousi julkisuudessa heti iso kohu. Republikaanien tuore johtaja otti Limbaughiin
etäisyyttä leimaamalla tämän viihdyttäjäksi. Seuraavana päivänä hän kuitenkin
joutui pyytämään anteeksi. Limbaughin meuhkaaminen oli koskettanut
konservatiivisten amerikkalaisten syviä tuntoja.
Kevään edetessä talousongelmien syvyys kävi selväksi
jokaiselle amerikkalaiselle. Moni alkoi kysyä, miten niistä selvitään. Kun
verovaroin pystyssä pidetyt suuryritykset maksoivat johtajilleen miljoonien
dollarien bonuksia, seurauksena oli suuttumus. Obama vastasi kertomalla
yritysjohtajille, että entiset ajat ja tavat “are now over”. Tästä eteenpäin
valtio valvoo, miten sen rahoja käytetään. Konkurssikypsän General Motorsin
toimitusjohtaja joutui jättämään paikkansa.
Tätä kirjoittaessani on vielä ennenaikaista sanoa, miten
Obaman ja Yhdysvaltojen käy. Pieniä merkkejä talouden elpymisestä saattaa olla
näkyvissä. Amerikkalaiset myös tuntuvat suhtautuvan tulevaisuuteen vähän
toiveikkaammin kuin pari kuukautta sitten. Paljon on pelissä. Obaman haaste ei
ole pelkästään kotimaassa. Jos hän epäonnistuu, Kiinan nousu maailmanmahdiksi Yhdysvaltojen
rinnalle on entistä todennäköisempää.