Lapin Kansa, 29.4.2008
Raimo Väyrynen
Olympialaisten sijoituspaikka on usein heijastanut kansainvälisten
voimasuhteiden muutoksia. Kesäolympialaisten järjestäminen Tokiossa
vuonna 1964 oli tunnustus Japanin kasvavalle teolliselle mahdille.
Samaa voidaan sanoa kisojen sijoittamisesta Söuliin vuonna 1988,
jolloin Etelä-Korean talouskasvu oli voimakkaimmillaan ja demokratia
lähtenyt liikkeelle.
Moskovan kisat vuonna 1980 olivat puolestaan Neuvostoliiton
näkökulmasta sinetti sosialismin voittokululle, vaikka Yhdysvallat ja
eräät muut länsimaat eivät niihin osallistuneetkaan Afganistanin
miehityksen vuoksi.
Talvikisoilla ei ole koskaan ollut samaa poliittista merkitystä kuin
kesäkisoilla. Niiden sijaintipaikan on määrännyt enemmänkin pohjoinen
ilmanala tai korkea sijainti. Tosin Vladimir Putinin hallinnon voimakas
ja menestyksellinen toiminta talvikisojen hankkimiseksi Sotshiin vuonna
2014 alleviivaa niiden suurta merkitystä Venäjän nykypolitiikalle.
Talvikisoihin ei ole myöskään liittynyt sellaisia väkivaltaisuuksia
kuin opiskelijamielenosoittajien tappaminen ennen Mexico Cityn kisoja
vuonna 1968, terroristien hyökkäystä Münchenin olympialaisten
kisakylään vuonna 1972 tai Atlantan pommi-isku vuonna 1996.
Kiinalle Pekingin olympialaiset loppukesästä ovat äärimmäisen tärkeät
poliittisesti. Kiina haluaa osoittaa maailmalle miltei epätoivoisesti
olevansa voimakkaasti kehittyvä ja moderni valtio, vaikka siitä ei
yksipuoluevaltiona voidakaan puhua demokratiana. Myös kansalaisten
keskuudessa tunnetaan aitoa ylpeyttää siitä, että omalle maalle on
annettu järjestettäväksi maailman tärkein urheilutapahtuma.
Pekingin olympialaisiin liittyy valtavia rakennushankkeita:
kisapaikkojen lisäksi maailman suurin lentokenttä ja mittavat
liikennejärjestelyt, niiden joukossa yksityisen liikenteen voimakkaan
kasvun lisäksi myös metron rakentaminen. Kun kävin Pekingissä viime
lokakuussa, niin en voinut olla panematta merkille monia paradokseja:
vanhan tuhoaminen ei ole johtanut vain uuteen aikakauteen, vaan myös
saasteeseen ja kaaokseen.
Kun Kiina haluaa järjestää täydelliset olympialaiset, niin
häiriötekijät täytyy pyrkiä poistamaan. Sen vuoksi teollisuustuotanto
pysäytetään ja liikennettä rajoitetaan voimakkaasti kisojen tiimoilla.
Arvioiden mukaan olympialaisiin liittyvät rakennustyöt ja muut
järjestelyt ovat johtaneet kaikkiaan 1,5 miljoonan ihmisen siirtämiseen
uusille asuinsijoille.
Olympialaisten kustannukset ovat kasvaneet huimasti sitten Helsingin
kisojen päivien. Toisaalta niiden kaupallistuminen on tuonut sekä
maksuna televisio-oikeuksista että mainostuloina tuntuvan kassavirran
järjestäjille ja sponsoreille. Oman suhteellisen ennätyksensä teki
Kreikka, jolle Ateenan kesäkisat vuonna 2004 maksoivat 12 miljardia
dollaria eli viisi prosenttia maan bruttokansantuotteesta syösten
talouden miltei perikatoon. Kiinalla ei tule puutetta rahasta, minkä
takaa muun muassa maan kohta 1500 miljardin dollarin suuruinen
valuuttavaranto.
Kiinalle olympialaisten onnistumisesta on tullut yhä enemmän
poliittinen kysymys. Se ei voi antaa opposition ja yleensä poliittisen
epävakauden vaarantaa kisoja. Tämän vuoksi oppositio on pidettävä
kurissa. Tämä koskee yhtä lailla tiibetiläisiä munkkeja, uiguurien
oppositiota ja vangitun Hu Jian kaltaisia ihmisoikeuksien kannattajia,
jotka kaikki vaativat suurempia poliittisia vapauksia. Kuten
olympiasoihdun vastoinkäymiset osoittavat, niin protestit ovat miltei
maailmanlaajuisia.
Kiinan ihmisoikeuspolitiikan kritiikin lisäksi protestit kohdistuvat
myös Kiinan toimintaan erityisesti Sudanissa. Pitääkseen yllä
mainettaan lännessä yksi Pekingin kisojen päätukijoista, Coca-Cola, on
antanut viisi miljoonaa dollaria Darfurin pakolaisten auttamiseen. Myös
kiinalaisten IBM:ltä ostama Lenovo-tietokoneyhtiö pelkää kisojen
sponsorina maineongelmia. Olympialaiset tarjoavat sille kansainvälistä
näkyvyyttä, mutta vastaavasti kiinalaisomisteisena yrityksenä se joutuu
kärsimään niiden mahdollisesta poliittisesta epäonnistumisesta.
Kiinan hallituksella on edessään haastava tehtävä. Yhtäältä sen on
mobilisoitava paikallista kansallistuntoa muun muassa
CNN-televisiokanavaa ja ranskalaisia yrityksiä vastaan, mutta toisaalta
se ei voi antaa tämän nationalismin ryöstäytyä käsistä. Peking on
valmis käyttämään väkivaltaa kukistaakseen poliittisen vastarinnan
tiibetiläisten ja uiguurien keskuudessa, mutta voimankäyttö ei voi olla
niin rajua, että kansainvälinen kritiikki nousisi yli äyräittensä.
Pahimmassa vaikkakin epätodennäköisessä tapauksessa kisoja vastaan
nousee nykyistä voimakkaampia boikottiliikkeitä. Jo muutaman keskeisen
eurooppalaisen poliitikon jääminen pois avajaisista tai jopa koko
kisoista on poliittisesti hämmentävää, mutta se voidaan vielä kestää,
jos kisat jäävät muuten suotuisaan valoon.