Puolitoista vuotta sitten Vladimir Putin luopui Venäjän perustuslain
mukaisesti presidentin tehtävistä ja järjesti paikalle silloisen
pääministeri Dmitri Medvedevin.
Putin itse siirtyi
pääministeriksi, joka on muodollisesti presidentin alainen. Vallitsevan
käsityksen mukaan Putin on kuitenkin pitänyt maan ohjakset käsissään ja
pannut Medvedevin apupojan asemaan. Yhtenä merkkinä tästä on pidetty
sitä, että suuri osa Kremlin henkilökuntaa on peritty Putinilta.
Medvedevin
presidenttikausi päättyy vuonna 2012, jolloin perustuslaki sallii taas
Putinin valinnan korkeimpaan virkaan. Hän on aika selkeästi antanut
ymmärtää näin tekevänsä, mutta vastaavia merkkejä on antamassa myös
Medvedev.
Ovatko nyt näiden kahden pietarilaisen tiet eroamassa? Haluaako Medeved olla myös käytännössä Venäjän ykkösjohtaja?
Ilmiselvästi
Mevedev on kartoittamassa itselleen uutta, riippumatonta linjaa. Hän on
pitänyt ainakin kaksi merkittävää puhetta, jossa hän on suominut
Venäjän talouden ja yhteiskunnan tilaa. Maalla on alhaisen tuottavuuden
omaava “primitiivitalous”, joka ei kykene kilpailemaan maailmalla, eikä
tuottamaan innovaatioita. Taantuvia yrityksiä suojellaan aivan liikaa
tuontitulleilla. Hallinto ja oikeuslaitos ovat korruptoituneita,
mediassa varsinkin televisio on liikaa hallituksesta riippuvainen ja
kansalaisihmiskunnan asemaa pitäisi vahvistaa.
Jo aikaisemmin
presidentti on todennut, että vaalijärjestelmää täytyy uudistaa, sillä
nyt ehdokkaaksi pääsy ja valituksi tuloa on liian korkean kynnyksen
takana (vaalikynnys on nyt 7 prosenttia äänistä). Kaiken kukkuraksi
Medvedev on rohjennut arvostella Stalinin diktatuuria, minkä sanomista
monet pitävät pyhäinhäväistyksenä. Viime vuonna mielipidetiedustelussa
venäläiset valitsivat Stalinin maan historian kolmanneksi tärkeimmäksi
henkilöksi.
Tässä kohtaa kyynikko voi sanoa, että on Venäjällä
on ennenkin pidetty kauniita puheita, mutta tulokset ovat antaneet
odottaa itseään. Totta onkin, että Medvedevin käytännön saavutukset
ovat olleet vaatimattomia. Merkittävää kuitenkin on, että hänen
esittämänsä arvostelu koskettaa väistämättä Putinia, sillä hänen
hallituksensa on vastuussa monista esille otetuista kysymyksistä. Se on
tunnetusti ottanut suojelukseensa monia vararikon partaalla horjuvia
yrityksiä.
Hyvin mahdollista on myös se, että Medvedevin mitta
on tullut täyteen. Hän saattaa aidostikin haluta taloudellisia ja
sosiaalisia uudistuksia, mutta Putin ja hallitus ovat niiden esteenä.
Venäjällä puhutaan “vallan vertikaalista” ja Medvedev saattaa hyvinkin
haluta oman valtapilarinsa, eikä jäädä toistuvasti Putinin jalkoihin.
Tähän yhteyteen sopivat ne tiedot, että osa Kremlin henkilökuntaa on
kyllästynyt soittamaan toista viulua ja haluaa isännälleen,
presidentille, enemmän sananvaltaa.
Tästä huolimatta Venäjälle
on turha ennakoida näkyvää valtataistelua. Jos kuitenkin sekä Medvedev
että Putin haluavat presidentiksi, ja lisäksi uuden lain mukaiselle
kuuden vuoden kaudelle, niin jonkinlainen jako kahteen on väistämätön.
Kun
vaaleissa voi äänestää vain yhtä ehdokasta, niin kansalaisten ja
poliittisten taustavaikuttajien on vähitellen ruvettava ottamaan kantaa
ehdokkaiden välillä. Tällä hetkellä Putinin tulisi aivan ilmeisesti
valituksi, mutta parin vuoden kuluttua tilanne saattaa olla toinen.
Tällainen
kehitys laajentaisi Venäjällä poliittista tilaa ja edistäisi
demokraattista valintaa. Toisaalta ulkovaltojen kannalta tilanne
muuttuisi epävarmemmaksi, sillä aina ei voi tietää kumman “vallan
vertikaalin” kanssa asioista on sovittava. Jo nyt Medvedeviä näyttää
rasittavan se, että Putin on ottanut kantaa ulkopoliittisiin
kysymyksiin – kuten Iranin vastaiset pakotteet ja Maailman
kauppajärjestön (WTO) jäsenyys – jotka kuuluvat pikemminkin presidentin
toimivaltaan. Kova työ Medvedevillä tulee kuitenkin olemaan, jos lähtee
kädenvääntöön Putinin kanssa ja haluaa kisan myös voittaa.