Institute Programme Director Arkady Moshes noted that Russia’s attitude towards the US and the EU has become increasingly negative during Putin’s term in office in an op-ed published in the daily Helsingin Sanomat on 1 March.
Venäjän suhtautuminen niin Yhdysvaltoihin kuin EU:hunkin on muuttunut
Vladimir Putinin uudella presidenttikaudella yhä kielteisemmäksi.
Vladimir Putinin ensimmäinen vuosi Venäjän uudelleen valittuna
presidenttinä on muuttanut merkittävästi maan ulkopolitiikan tyyliä ja
sisältöä. Uusi linja poikkeaa lähes täysin Putinin ensimmäisen kauden ja
Dmitri Medvedevin kauden alusta.
Vuosituhannen alkupuolella Venäjä haki uutta yhteisymmärrystä
Yhdysvaltojen kanssa. Hurmaustaktiikka oli niin tehokas, että tuolloinen
presidentti George W. Bush luuli löytäneensä “tien Putinin sieluun”.
Luulo osoittautui virheeksi.
Nykyisin Kreml ei osoita pienintäkään kiinnostusta niin sanottuun
reset-politiikkaan eli suhteiden parantamiseen, johon Yhdysvaltojen
nykyisen presidentin Barack Obaman hallinto on panostanut valtavasti.
Putin ilmoitti pian toukokuisten virkaanastujaistensa jälkeen, että
hän kieltäytyy osallistumasta G8-maiden huippukokoukseen Camp Davidissa.
Ensimmäisen presidenttivuoden lopulla Kreml kielsi yhdysvaltalaisilta
venäläisorpojen adoptoinnin, koska Yhdysvaltojen kongressi on hyväksynyt
niin sanotun Magnitski-lain ja pyrkinyt kieltämään
ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneiden venäläisten pääsyn maahan.
Venäjän virallisissa puheenvuoroissa kuuluu yhä enemmän
amerikkalaisvastaisuus. Viranomaiset pitävät Venäjän sisäistä
protestiliikettä länsimaiden salaliittona, jota rahoittavat pääosin
amerikkalaiset.
Euroopan asema on vain hiukan parempi kuin Yhdysvaltojen. Euroopan
unionin ja Venäjän kesäkuussa 2008 aloittamien puitesopimusneuvottelujen
herättämä toiveikkuus on kadonnut.
Hyllyllä on jopa Venäjän voimakkaasti ajama Euroopan turvallisuutta
säätelevä perussopimus, jolla Venäjä halusi muun muassa kohentaa
imagoaan Georgian sodan jälkeen.
EU:n kauppasuhteet Venäjän kanssa ovat vakaat, mutta siihen hyvät
uutiset loppuvatkin. Kreml on ajautunut avoimeen riitaan EU:n komission
kanssa, koska komissio haluaisi soveltaa Venäjän kaasunvientiin
monopolinvastaisia lakeja. Venäjän tulkinta velvoitteistaan Maailman
kauppajärjestön WTO:n jäsenenä taas eroaa selvästi EU:n käsityksestä.
Ulkopoliittisia keskusteluja hallitsevat eriävät näkemykset Syyrian
tilanteesta. Lisäjännitettä aiheuttaa Venäjän valtaeliitin pelko, että
EU aikoo jonain päivänä puuttua käytännössä Venäjän
ihmisoikeustilanteeseen ja poliittisiin vapauksiin.
Ei siis ole yllätys, että “epäystävällisen” Euroopan sijasta
Moskovassa puhutaan yhä enemmän tarpeesta kääntää katse Aasiaan. Olisiko
Venäjällä kykyä lähteä sinne omillaan luomaan verkostoja?
Toistaiseksi ei vaikuta siltä. Viime syyskuussa Vladivostokissa pidetty
Apec-maiden huippukokous arvatenkin vaurastutti valmisteluihin
osallistuneita yrityksiä muttei juuri muuttanut perusasioita. Venäjällä
ei ole Apec-alueella sen enempää sotilaallista kuin kaupallistakaan
valtaa.
Venäjän ja Kiinan suhde perustuu lukuisiin yhteisiin intresseihin,
mutta Venäjä ei taatusti halua jäädä paremmin menestyvän naapurinsa
varjoon. Venäjä tarvitsisikin taas kumppanuutta länsimaiden – ennen
kaikkea Yhdysvaltojen ja Japanin – kanssa, mutta nykytilanteessa sitä ei
ole.
Entisen Neuvostoliiton alueella Kreml pyrkii ilmeisesti tekemään
Venäjä-keskeisestä geopoliittisesta yhdentymisestä totta. Se vaatisi
Ukrainan ottamista mukaan Venäjän, Valko-Venäjän ja Kazakstanin
tulliliittoon.
Ajatus ei ehkä ole uusi, mutta halu päästä tavoitteeseen keinolla
millä hyvänsä on. Venäjä lupaa Ukrainalle valtavia energia- ja muita
tukia, mutta se ei kaihda keinoja heikentääkseen tulevan kumppanimaansa
taloudellista suvereniteettia.
Vielä on auki, voiko tällainen politiikka palvella Venäjän omia etuja
tai ylipäänsä onnistua. Varmaa on, että kahdenväliset konfliktit
lisääntyvät.
Strateginen eristäytyminen ei kuitenkaan tunnu kiusaavan Venäjää.
Liittoumien ja kumppanuuksien sijasta maa on tottunut etsimään
vaikutusvaltaa, jonka se uskoo pystyvänsä säilyttämään yhtä aikaa
entisenä supervaltana ja nousevana markkina-alueena.
Ongelma on siinä, että kyvystä tehdä yhteistyötä ja solmia
ystävyyssuhteita on tullut 2000-luvulla yksi menestyksen edellytyksistä.
Venäjän käsitys erkanee väkisinkin todellisuudesta. Sooloilu ajaa maata
eristyksiin – tai jopa maailmanpolitiikan sivustaseuraajaksi.