UUTISTAUSTA
Kymmenisen vuotta sitten opetusministeriö päätti selvittää, millä tasolla Suomessa on kansainvälisen politiikan tutkimus. Asetettiin tieteellinen arviointiryhmä ja sitä johtamaan kutsuttiin Vancouverista arvostettu kansainvälisen politiikan professori Kalevi J. Holsti.
Menetelmä, jota ryhmä käytti, oli yksinkertainen. Valittiin edustava joukko alan arvostetuimpia tieteellisiä julkaisuja ja laskettiin yhteen, kuinka usein suomalaiset olivat niissä kirjoittaneet ja kuinka usein Suomessa tehty tutkimus esiintyi muiden laatimien tutkielmien lähdeviitteissä.
Me emme pärjänneet vertailussa hyvin. Suomalaisia tutkimuksia julkaistiin pääosin Suomessa ja suomeksi. Noloin havainto oli, että kaikista suomalaisista artikkeleista ja viittauksista noin puolet oli lähtöisin yhden ainoan henkilön, professori Raimo Väyrysen kynästä.
Nakkikioskista
tutkijayhteisöksi
Selvitys palautui mieleeni, kun viime viikolla kuuntelin Finlandia-talolla Ulkopoliittisen Instituutin 50-vuotisjuhlaseminaarin esitelmiä.
Vaikka niissä ei vanhaan selvitykseen viitattukaan, kuulija sai kyllä sen vaikutelman, että tilanne on huomattavasti kohentunut. Etenkin kun muutaman tutkijan ”nakkikioskista” on eduskunnan suojeluksessa kasvanut lähes puolensadan tutkijan kansainvälisesti hyvin verkottunut yhteisö.
Tosin Ulkopoliittinen Instituutti ei tuota sellaista akateemista perustutkimusta, jonka tasoa kymmenen vuoden takainen selvitys mittasi.
UPI:n tutkijoiden tehtävänä on tuottaa akateemisen tutkimuksen pohjalta tietoa ja rakennuspalikoita tämän päivän päätöksenteon tarpeisiin – ja samalla osallistua ajankohtaisista ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksistä käytävään julkiseen keskusteluun.
Aina tämä ei ole ollut mahdollista, eikä se vieläkään ole ongelmatonta, kuten professori Osmo Apunen osoittaa ensi maaliskuussa ilmestyvässä UPI:n historiikissa.
Johtajan ja yhden kanslistin muodostama instituutti perustettiin vuonna 1961 Paasikivi-seuran yhteyteen tukemaan Paasikiven–Kekkosen-linjaa. Elettiin aikaa, jolloin ”Suomen aran kansainvälisen aseman vuoksi oli tiedettävä, mistä voitiin puhua suoraan ja miten sopi keskustella siitä, mikä poliittisista syistä piti jättää sanomatta”.
Kun Lipponen
keikutti venettä
Tärkeitä mutta kaukaisia maita koskevat selvitykset eivät yleensä aiheuta mielten kuohua, vaikka niihin sisältyisi kerettiläisiäkin ajatuksia. Sen sijaan, kun ennakoidaan tulevaa, ollaan jo aremmalla alueella.
Heikoille jäille, ulkopolitiikasta vastaavien poliitikkojen ja virkamiesten silmissä, tutkijat joutuvat, jos he alkavat tuottaa vaihtoehtoisia poliittisia toimintamalleja tai arvioida noudatettua politiikkaa. Yleisen kansansivistyksen ja avoimen keskustelun kannalta tämä tietenkin olisi mitä tervetulleinta.
Ulkopoliittisessa Instituutissa ei yhteisen ulkopolitiikan venettä ole vuosien saatossa juurikaan keikutettu. Ainoa selvä poikkeus on Paavo Lipponen, joka omalla johtajakaudellaan 1990-luvun taitteessa suositteli valtionjohdolle suorasukaisesti hakeutumista Euroopan Unionin jäseneksi.
Pyyhkeitä tuli sekä entiseltä esimieheltä, presidentti Mauno Koivistolta että puolueen puheenjohtajalta Kalevi Sorsalta – mitä Lipponen itse huvittuneena vuosijuhlan esityksessään muisteli.
Mutta uskalletaanko meillä sanoa suoraan vieläkään? Juhlaseminaarissa pidettyjen puheiden perusteella vastaus on myönteinen, joskin vaikeat asiat ilmaistaan yhä varovaisesti, kuin ohimennen ja rivien välistä. Paavo Lipponen uskalsi arvella, että olemme siirtymässä yhteistyövaraisen turvallisuuden ajasta takaisin geo- eli voimapolitiikan kauteen.
Ruotsin maineikkaan ulkopoliittisen instituutin tutkimusjohtaja Hanna Ojanen arveli puolestaan, ettei turvallisuutemme selkänojana oleva EU enää ehkä laajene eikä yhteistyö sen piirissä tiivisty, todellisuudessa Eurooppa kutistuu ja menettää merkitystään.
Molemmat kehityskulut saattavat jatkossa vaikeuttaa Suomen ulkoista asemaa – mitä tosin ei sitten enää sanottu ääneen.