Noin puolen vuoden päästä selviää, kenestä tulee Venäjän seuraava presidentti. Tuloksella on merkitystä maan sisäpolitiikalle, sillä vaalivoittajan henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet ja johtamistyyli voivat tuoda mukanaan muutoksia.
Sen sijaan Venäjän ulkopolitiikka, erityisesti länsipolitiikka, näyttää vuoden 2012 presidentinvaalien jälkeen ennustettavalta riippumatta siitä, kuka virkaan astuu: suurta muutosta nykyiseen on tuskin odotettavissa.
Venäjän ulkopolitiikkaa on kymmenen viime vuoden aikana, sekä Vladimir Putinin että Dmitri Medvedevin presidenttikausina, leimannut yhtenäisyys ja jatkuvuus. Politiikan taustalla on ollut kolme tavoitetta.
Ulkopolitiikalla on pyritty palauttamaan Venäjän hallitseva ote – ellei jopa täyskontrolli – entisestä neuvostoalueesta. Venäjä on myös hamunnut takaisin mainettaan maailmanvaltana – maailmanvallan on muita helpompi vedota oikeuteensa hallita tiettyjä etupiirejä. Lisäksi Venäjä on pyrkinyt luomaan sellaiset ulkosuhteet, jotka mahdollistavat vallitsevan sisäpoliittisen ja taloudellisen järjestelmän säilyttämisen.
On vaikea kuvitella, miksi uusi presidentti haluaisi muuttaa näitä linjauksia, sillä mitä todennäköisimmin hän on itsekin osa ulkopolitiikan perinnettä.
Olennaisempi kysymys on, miksi länsimaissa oltiin vuoden 2009 kevääseen asti huolissaan Venäjän ulkopoliittisesta linjasta ja miksi sitten alkoikin tyyneyden ja ystävällisen diplomatian kausi. Mikä on muuttunut? Presidentti Medvedev kuitenkin esiintyi hiljattain Venäjän sotilaallisesta voitosta Georgiassa yhtä vakuuttuneena kuin elokuussa 2008.
Vastaus on, että lännen ja Venäjän välille on kehittynyt uudenlainen tasapaino. Aloite siihen tuli lännestä. Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman hallinto puhdisti ilmapiirin, ja samoihin aikoihin Euroopan unioni halusi normalisoida suhteensa “strategiseen kumppaniinsa”. Myös Venäjä hyväksyi uuden tilanteen.
Pystyvätkö osapuolet sitten tyytymään uuteen tasapainon tilaan?
Ainakin Venäjä voitti enemmän kuin ensisilmäyksellä ehkä näyttää. Venäjän sisäiset asiat ja demokratian tila ovat pääosin kadonneet kansainvälisen yhteisön asialistalta. Jotkut lännen johtajat saattavat silloin tällöin arvostella Venäjää jostakin, mutta kukaan tuskin uskoo, että Yhdysvallat ja Euroopan maat olisivat valmiita investoimaan suuresti Venäjän demokratian edistämiseen.
Venäjän taktikointivara Ivy-maissa on puolestaan kasvanut. Naton laajentuminen itään ei ole nyt ajankohtaista, ja EU:n itäisen kumppanuuden ohjelman painoarvo Brysselissä on vähentynyt.
Moskovassa on huomattu, että tilanne on muuttunut suotuisaksi uuden diplomaattisen ja taloudellisen hyökkäyksen käynnistämiseen erityisesti Valko-Venäjällä ja Ukrainassa.
Venäjän-suhteiden parantamisen politiikka perustuu oletukseen, jonka mukaan Venäjän tuki Yhdysvalloille olisi tietyissä maailmanlaajuisissa kysymyksissä ratkaisevan tärkeä. Tämä näkemys auttaa Venäjää profiloitumaan nousevaksi tai paluuta tekeväksi vallaksi enemmän kuin kuuluminen teollisuusmaiden G20-ryhmään tai nopeasti kasvaneiden suurten maiden niin sanottuun Brics-nelikkoon. Samalla se auttaa Venäjää häivyttämään sen tosiasian, että esimerkiksi naapurimaahan Kiinaan verrattuna maan valta on heikentynyt nopeasti.
Toisaalta länsimaissa ja etenkin EU:ssa tiedetään aiempaa paremmin, missä Venäjän itsevarmuuden rajat kulkevat. Maailmanlaajuinen talouskriisi paljasti Venäjän talouden heikkoudet. Myöskään väestökriisinsä vuoksi maa ei pysty aiheuttamaan todellisia ongelmia “liberaalille maailmalle”.
Poikkeustilanteen muodostaisi Venäjän sisäinen epävakaus, mutta se on kokonaan oma lukunsa.
Venäjä ei muodosta uskottavaa sotilaallista uhkaa Natolle, ja siksi länsimaat eivät myöskään pidä tarpeellisena neuvotella Eurooppaan uutta turvallisuusjärjestystä. Natossa ei enää pelätä Venäjää, joten siinä mielessä kylmä sota on todellakin viimein ohi.
Erityisen merkittävää on, että lännen johtopäätös ulottuu myös energiakysymyksiin. Venäjä pyrki joitakin vuosia sitten hanakasti energiatoimitusten supervallaksi ja valitsi EU-suhteissaan hajota ja hallitse -taktiikan, mutta nykyisin sen on pinnisteltävä tosissaan säilyttääkseen osuutensa Euroopan kaasumarkkinoista.
Venäjän asemaa uhkaa nesteytetyn kaasun tulo markkinoille. Sen on tehtävä asiakkailleen myönnytyksiä hinnoissa turvatakseen vientitulonsa.
Vastassaan Venäjällä on länsiblokki, joka on aiempaa haluttomampi laajentumaan ja keskittyy enemmän itseensä. Toisaalta blokista on samalla tullut itsevarmempi, ja sen sotilaallinen ja energiapoliittinen asema suhteessa Venäjään ovat turvattuja.
Tällaisessa tilanteessa Venäjän ei olisi järkeä ryhtyä haastajaksi ja ottaa sitä riskiä, että toinen osapuoli provosoituisi vastaamaan. Järkevämpää olisi taloustermein ilmaistuna “vakiinnuttaa voitot”.
Jos Venäjän modernisoituminen jonain päivänä toden teolla alkaa – paino on sanalla jos -, lännen ja Venäjän suhteet voisivat parhaassa tapauksessa muuttua niin, että ne perustuisivat aiempaa enemmän yhteistyölle.