Venäjän uudistajien teot eivät vastaa puheita
Helsingin Sanomat

Maailmanlaajuinen talouskriisi on paljastanut sen, mistä Venäjän talousmallin arvostelijat ovat jo pitkään varoittaneet: järjestelmässä on pahoja puutteita.

Nyt presidentti Dmitri Medvedevin johtama venäläispoliitikkojen joukko rummuttaa voimakkaasti tarvetta “modernisoida” kansallinen talousjärjestelmä perin pohjin, jotta siitä tulisi nykyistä vakaampi sekä kilpailu- ja uudistuskykyinen. Kiivas keskustelu ei silti ole johtanut merkittäviin uudistuksiin. Etenkin Kremlin eliitin puheiden ja tekojen välillä tuntuu olevan syvä kuilu.

Keskeinen kysymys kuuluu, miksi Kreml ei kaikista uudistuspuheista huolimatta aio muuttaa talouden ja politiikan suuntaa. Kaikesta päätellen Kreml yrittää rämpiä kovien aikojen läpi puuttumalla vain tiettyihin kriisin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Samalla se sivuuttaa hallintojärjestelmän aidon muuttamisen.

Venäjällä ei ole arvioitu rehellisesti nykyistä keskusjohtoista järjestelmää, joka kytkeytyy tiiviisti maan talousjärjestelmään. Politiikkaa käytetään hyväksi omien taloudellisten etujen ajamiseen, korruptioon ja monopoleihin.

Maan poliittinen järjestelmä estää löytämästä ulospääsyä talouskriisin aiheuttamasta vaikeasta tilanteesta, mutta sitä ei voida uudistaa, sillä muutokset heikentäisivät perustaa, jolla omaa etuaan ajavien venäläisbyrokraattien valta ja vauraus lepäävät.

Miten sitten yhteiskunta reagoi koviin aikoihin, jotka ovat korvanneet “Putinin vaurautena” tunnetun hillittömän kulutusjuhlan vuodet?

Kremlissä ollaan todennäköisesti hermostuneita mutta ei vielä paniikissa. Venäjälle on kehittynyt noin kymmenessä vuodessa järjestelmä, joka on osoittautunut varsin vakaaksi sekä hyvinä että huonoina aikoina. Sen tekijöitä ovat vahva johtajisto, viestinten tiukka valvonta ja vaalien manipulointi. Niin kauan kuin valtaeliitti ei säröile, järjestelmä pitänee pintansa.

Elintason suhteellinen lasku ei automaattisesti synnytä protestiliikettä. Yksittäisiä mielenilmaisuja ja jopa mellakoita on toki nähty. Pitkäikäisen ja vahvan oppositioliikkeen syntyminen edellyttäisi kuitenkin, että nykymallille esitettäisiin selkeitä poliittisia vaihtoehtoja ja että auktoriteettia nauttivat oppositiojohtajat ja heihin luottavat laajat kansanjoukot astuisivat esiin. Niin kauan kuin niitä ei ole, nykyhallinto voi tuntea olonsa melko turvatuksi.

Kremlin innokkaita uudistuspuheita selittää se, että Medvedev hakee niillä oikeutusta vallalleen. Uusi puhetapa tarjoaa presidentille mahdollisuuden erottautua edeltäjästään Vladimir Putinista, joka on tunnetusti todennut heidän olevan “samaa verta”. Samalla Medvedev asettaa kunnianhimoisen tavoitteen, jota hän toivoo voivansa toteuttaa kaksi presidenttikautta.

Liike-elämän ja politiikan eliitti hyödyntää keskustelua tavoitellessaan parempaa asemaa. Julkisen politiikan puuttuminen Venäjältä ei tarkoita sitä, etteivätkö poliitikot vääntäisi kättä vastakkaisista intresseistään.

Keskustelu uudistuksista asemoi Venäjän klikkejä osittain uudelleen. Prosessi alkoi vuonna 2008, samaan aikaan kuin Putinin ja Medvedevin kaksinvalta.

Vaikka Medvedev tai joku hänen lähipiirissään haluaisi aidosti omaksua Putinin järjestelmän, rajat tulisivat pian vastaan. Putin pitää pääministerinä toimeenpanovallan tiukasti ohjaimissaan osoitukseksi riittänee presidentin kiivaiden lausuntojen ja hallituksen päätösten välinen ristiriita. Putinin käsissä on pitkälti myös Venäjän lainsäädäntö, sillä hän johtaa parlamentin pääpuoluetta.

Kenestä sitten olisi mahdollisen muutoksen toteuttajaksi?

Pääosa oligarkeista on sopeutunut vallitsevaan järjestelmään ja löytänyt keinot menestyä sen rajoissa. Poliittisen kilpailun ja aitojen keskustelufoorumien puute, kulutushyödykkeisiin perustuva talous ja kaikkialle ulottuva korruptio ruokkivat eliittejä, jotka hyödyntävät kaikin tavoin poliittista järjestelmää omien etujensa ajamiseen.

Medvedev kenties haluaisi ryhtyä uudistajaksi, mutta hänellä ei ole siihen tarvittavia välineitä eikä asialle omistautunutta ydinjoukkoa toteuttamaan perusteellista ja koko valtion kattavaa uudistusta.

Koska Venäjän poliittiseen järjestelmään ei luonnostaan kuulu itseoikaisun ja uudistumisen mekanismeja, maalla lienee edessään pitkähkö pysähtyneisyyden kausi.

Nyky-Venäjä tuntuu olevan eri tilanteessa kuin Gorbatšovin johtama Neuvostoliitto 25 vuotta sitten. Salassapidosta hiljattain vapautuneet asiakirjat osoittavat, että dramaattinen taloustilanne pakotti Gorbatšovin lähipiireineen muutoksiin.

Perestroika saattoi vaikuttaa kaoottiselta ja ristiriitaiselta. Se oli silti aito yritys uudistaa umpikujaan ajautunutta neuvostojärjestelmää vaikka motiivina ehkä olikin vain järjestelmän pelastaminen.

Nykyjohdolla ei näytä olevan samanlaista kiirettä. “Gorbatšovin hetki” tuntuu jääneen syrjään, mutta sen aika tulee varmasti. Sen muotoa vain on vaikea ennustaa.