Pehmomaan yliherkkä paniikkinappula
Aamulehti
Kari Huoiala

Suomalaisen sotilaan kuolema Afganistanissa synnytti kummallista keskustelua. Kiivaimpien mielestä tämä riitti: Suomen on vedettävä poikansa pois maasta, joka on niin vaarallinen, että siellä voi kuolla.

Ensimmäiset suomalaiset lähetettiin Afganistanin nykyiseen rauhanturvaoperaatioon talvella 2002. Vajaan kymmenen vuoden aikana Afganistanissa on kuollut kaksi suomalaista rauhanturvaajaa.

Suomi on osallistunut rauhan turvaamiseen eri puolilla maailmaa vuodesta 1956 lähtien. Kaikkina näinä vuosikymmeninä operaatioissa on kuollut yhteensä 47 suomalaista. Eniten kuolemia on aiheuttanut paikallinen liikenne, toiseksi eniten miinat.

Rauhanturvaajat ovat vapaaehtoisia, jotka tietävät tehtävänsä vaarat. Todennäköisesti myös heidän omaisensa tuntevat ne. Mutta turvallisessa kotimaassa eläville sivullisille todellisuuden hahmottaminen tuottaa vaikeuksia.

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak ehdottaa, että Suomenkin pitäisi tunnustaa olevansa Afganistanissa sodan osapuolena. Nyt päättäjät viljelevät kaunistelevia termejä, jotka aiheuttavat väärinkäsityksiä.

Kaunistelevan puheen hämäämät suomalaiset kuvittelevat, että Afganistan on tosiaan jonkinlainen poliisioperaatio – ja pommi-iskujen tekijät rikollisia, jotka on saatava oikeuden eteen ja vankilaan.

Mutta sotaahan siellä käydään. Ja sodassa kärsitään tappioita puolin ja toisin. Suomalaisten tappiot Afganistanissa ovat olleet vähäisiä. Sellaista sotaa ei olekaan, jossa kukaan ei kuole.

Jokainen kuolemantapaus on tietenkin inhimillinen tragedia. Sodassa kuoleminen on onnekkaassa nyky-Suomessa niin etäinen asia, että yksikin kuolema aiheuttaa hysteriaa.

Vuosina 1939-45 kotipitäjien hautausmaille kuljetettiin noin 83 000 suomalaista sankarivainajaa. Kaatuneiden todellinen määrä oli vielä suurempi.

Noin 50 000 lasta menetti isänsä. Sotaorvoista nuorimmatkin alkavat olla eläkeiässä. Viranomaiset eivät ole välittäneet pitää kirjaa sotaorpojen todellisesta määrästä. Kaatuneiden omaisten liitto yrittää parhaillaan selvittää sitä. Se pyytää orpoja ottamaan yhteyttä (www.kolry.fi).



Kuvakulma

Mitähän ulkomaalaiset nyt meistä ajattelevat?



Haukansilmä

On tullut aika seurata perussuomalaisten puoluejohtajan Timo Soinin olemusta, käyttäytymistä ja eleitä entistä tarkemmalla silmällä. Protestipuolueen johtaminen on osaavalle miehelle mukavaa leikkiä niin kauan kuin puolue pysyy leikkipuolueena. Leikki muuttuu taakaksi, kun puolueen kannatus kasvaa liian suureksi. Näkyykö muutos jo Soinissa?



Viikon urahdus

Perussuomalaisia on moitittu siitä, että puolue on kärkäs arvostelemaan muita ja vaatimaan muutosta nykymenoon, mutta ei kerro, mitä se vaadittu muutos oikein pitää sisällään.

Perjantaina saatiin valoa tähän asiaan, kun perussuomalaiset esitteli vaaliohjelmaansa. Päällimmäisenä juonena näyttäisi olevan, että herrat pannaan maksamaan veronsa itse.

Tämä on idea, joka varmasti nauttii laajaa kannatusta – sanoopa valtiovarainministeriö mitä tahansa. Kyllä suurituloisilla rahaa on!

Menot taas pienenevät, kun leikataan kehitysapua, EU-jäsenmaksuja sekä maahanmuuton, pakkoruotsin ja kriisinhallintajoukkojen kustannuksia.

Tämä näyttää selvältä peliltä. Timo Soinin kassissa on talous vatupassissa.

.

Järjestyksenpitäjä

1 Kaikkien edistyksellisten voimien piti 1970-luvulla ymmärtää, että Persian shaahi oli yksinvaltias, maansa riistäjä ja kansansa sortaja. Helsingissäkin osoitettiin mieltä shaahin Suomen-vierailun aikana kesällä 1970.

2 Kaikki edistykselliset voimat seurasivat toiveikkain mielin Persian eli Iranin kuohuntaa 1970-luvun lopulla. Ja ilo oli suuri, kun shaahi joutui lähtemään maanpakoon. Kansa voitti! Ja sai shaahin tilalle pappien hirmuvallan.

3 Vallankumous on romanttinen sana. Nyt se elähdyttää arabimaiden kuohuntaa seuraavia. Maansa riistäjät ja kansansa sortajat joutuvat lähtemään maanpakoon. Kansa voittaa! Mitähän se saa diktaattoriensa tilalle?Suomalaisen sotilaan kuolema Afganistanissa synnytti kummallista keskustelua. Kiivaimpien mielestä tämä riitti: Suomen on vedettävä poikansa pois maasta, joka on niin vaarallinen, että siellä voi kuolla.

Ensimmäiset suomalaiset lähetettiin Afganistanin nykyiseen rauhanturvaoperaatioon talvella 2002. Vajaan kymmenen vuoden aikana Afganistanissa on kuollut kaksi suomalaista rauhanturvaajaa.

Suomi on osallistunut rauhan turvaamiseen eri puolilla maailmaa vuodesta 1956 lähtien. Kaikkina näinä vuosikymmeninä operaatioissa on kuollut yhteensä 47 suomalaista. Eniten kuolemia on aiheuttanut paikallinen liikenne, toiseksi eniten miinat.

Rauhanturvaajat ovat vapaaehtoisia, jotka tietävät tehtävänsä vaarat. Todennäköisesti myös heidän omaisensa tuntevat ne. Mutta turvallisessa kotimaassa eläville sivullisille todellisuuden hahmottaminen tuottaa vaikeuksia.

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak ehdottaa, että Suomenkin pitäisi tunnustaa olevansa Afganistanissa sodan osapuolena. Nyt päättäjät viljelevät kaunistelevia termejä, jotka aiheuttavat väärinkäsityksiä.

Kaunistelevan puheen hämäämät suomalaiset kuvittelevat, että Afganistan on tosiaan jonkinlainen poliisioperaatio – ja pommi-iskujen tekijät rikollisia, jotka on saatava oikeuden eteen ja vankilaan.

Mutta sotaahan siellä käydään. Ja sodassa kärsitään tappioita puolin ja toisin. Suomalaisten tappiot Afganistanissa ovat olleet vähäisiä. Sellaista sotaa ei olekaan, jossa kukaan ei kuole.

Jokainen kuolemantapaus on tietenkin inhimillinen tragedia. Sodassa kuoleminen on onnekkaassa nyky-Suomessa niin etäinen asia, että yksikin kuolema aiheuttaa hysteriaa.

Vuosina 1939-45 kotipitäjien hautausmaille kuljetettiin noin 83 000 suomalaista sankarivainajaa. Kaatuneiden todellinen määrä oli vielä suurempi.

Noin 50 000 lasta menetti isänsä. Sotaorvoista nuorimmatkin alkavat olla eläkeiässä. Viranomaiset eivät ole välittäneet pitää kirjaa sotaorpojen todellisesta määrästä. Kaatuneiden omaisten liitto yrittää parhaillaan selvittää sitä. Se pyytää orpoja ottamaan yhteyttä (www.kolry.fi).


Aamulehti 1.3. (c) Kustannus Oy Aamulehti