Etelä-Korean hallitus julkaisi runsas viikko sitten torstaina uskottavia
todisteita siitä, että maaliskuussa 46 uhria vaatineen eteläkorealaisen
sotalaivan uppoamisen taustalla oli pohjoiskorealainen torpedo.
Pohjois-Korea ehti jo väittää Etelä-Korean syytöksiä perusteettomiksi.
Jälkeenpäin se kuitenkin myönsi syyllisyytensä epäsuoraan ilmoittamalla,
että yhteenotto oli yksittäinen tapaus maiden välisessä sodassa.
Pohjois-Korea mitätöi vuonna 1953 solmitun aseleposopimuksen viime
vuoden toukokuussa, ja painottaa maiden edelleen olevan sotatilassa.
Tapaus on inhimillisen tragedian lisäksi Etelä-Korean konservatiiviselle
hallitukselle poliittisesti äärimmäisen hankala: sen on vastattava
pohjoisen haasteeseen, jotta vanhoilliset tukijoukot eivät pidä
hallitustaan liian säyseänä. Liian kovilla vastatoimilla taas on
riskinsä, jotka pahimmillaan voisivat johtaa sotaan.
Torpedon kohteeksi joutunut eteläkorealainen alus liikkui tietoisesti
vaarallisilla vesillä, koska pohjoinen ja etelä kiistelevät edelleen
alueen vesirajasta. Alueella kuolemantapauksiin johtaneita maidenvälisiä
selkkauksia on viime vuosikymmenen aikana sattunut jo kolme ja
tulituksia useamminkin.
Viimeksi tammikuussa alueella liikkunut eteläkorealainen alus joutui
pohjoisen rannikkotykistön kohteeksi. Viime syksynä etelän tulittamaksi
joutuneen pohjoiskorealaisen sotalaivan sanotaan palanneen liekehtivänä
kotisatamaansa. Yksikään näistä tapauksista ei ole johtanut
täysmittaiseen sotaan, eikä sotarumpujen kumina ole sen todennäköisempää
tälläkään kertaa.
Aseellinen vastahyökkäys ei juuri koskaan ole varsinainen vaihtoehto
Etelä-Korealle, sillä se voisi helposti johtaa aseellisten yhteenottojen
kierteeseen. Laaja aseellinen konflikti Korean niemimaalla olisi paitsi
molemmille Koreoille tuhoisa myös alueen muille toimijoille äärimmäisen
raskas. Se olisi painajainen ennen kaikkea Yhdysvalloille, jonka olisi
siirrettävä voimavarojaan muilta sotatantereilta Etelä-Koreaan.
Myös muut seudun maat, ennen kaikkea naapuruston suurvallat Kiina ja
Japani, nostaisivat valmiustasonsa äärimmilleen. Muu maailma
todennäköisesti pyrkisi kaikin keinoin estämään Etelä-Korean
vastahyökkäystä, mikäli Soulin johto olisi siihen taipumassa. Tilanne on
kaikesta huolimatta tulenarka ja pienistäkin yhteenotoista syntyy
valtava poliittinen polemiikki, koska sodan riski on eittämättä alati
läsnä.
Kaikki osapuolet, niin Koreat kuin kansainvälinen yhteisö, toivovat
tilanteen rauhoittuvan. Tilanteen rauhoittaminen toimettomuudella ei
kuitenkaan ole Etelä-Korean presidentille Lee Myung-bakille vaihtoehto,
vaan hän on ilmoittanut ryhtyvänsä ”koviin toimenpiteisiin”. Hänen on
osoitettava konservatiivisille äänestäjilleen, ettei hänen hallituksensa
aio nöyrtyä pohjoisen provokaatioille. Jotain on tehtävä, jottei hän
näyttäytyisi kannattajiensa silmissä liian säyseänä ja menettäisi
kasvonsa.
Etelä-Korean kahta edellistä presidenttiä, maltillista Roh Moo-hyunia ja
taannoin edesmennyttä Kim Dae-jungia, pidetään konservatiivisissa
piireissä laajalti sinisilmäisinä. ”Auringonpaistepolitiikan”
nimekkeellä he lupasivat vuodesta 1998 lähtien pohjoiselle avustusta ja
yhteistyötä parempien suhteiden toivossa. Jälkiviisaana voisi päätellä
maltillisen politiikan olleen erehdys, sillä Pohjois-Korea oppi
lypsämään vastapuolelta yhä enemmän myönnytyksiä antamatta mitään
takaisin.
Samalla on muistettava, että auringonpaistepolitiikan epäonnistumiseen
vaikuttivat muutkin seikat. Ennen kaikkea Yhdysvaltain edellisen
hallinnon päätös sisällyttää Pohjois-Korea ns. ”pahan akseliin” nostatti
pohjoisen uhmaa ja heikensi auringonpaistepolitiikan onnistumisen
edellytyksiä ratkaisevalla tavalla. Maltillisten presidenttien
liialliset myönnytykset pohjoiseen olivat joka tapauksessa osasyy
siihen, että konservatiivien presidenttiehdokas Lee nousi valtaan
helmikuussa 2008.
Presidentti Leen on nyt keksittävä pohjoisen provokaatiolle päättäväinen
vastatoimi, jota hänen kannattajansa pitävät riittävänä, Pohjois-Korea
uskottavana ja muu maailma kohtuullisena. Hänen vaihtoehtonsa ovat
rajatut, sillä hänen on saatava kansainvälisen yhteisön tuki toimilleen.
Pyongyangin olisi helppo tuomita Etelä-Korean yksipuolinen vastatoimi
silkaksi provokaatioksi, mutta useamman maan siunaamaan vastatoimeen sen
on suhtauduttava vakavammin.
Näillä näkymin ainoana varteenotettavana vaikuttamiskeinona voidaan
pitää Pohjois-Korean taloudellisen ahdingon kiristämistä. Etelä-Korea
voisi rajoittaa tarvikkeiden tuontia pohjoisesta, jotta tämä menettäisi
osan ulkomaankaupastaan. YK:n kautta voitaisiin asettaa lisää pakotteita
nykyisten lisäksi, jotta Pyongyangin talous ajautuisi yhä ahtaammalle.
Tässäkin on tietty riskinsä. Pohjois-Korea on jälleen ilmoittanut
vastaavansa uusiin pakotteisiin sodalla, eikä koskaan tiedä, puraiseeko
haukkuva koira sittenkin. Tämän lisäksi huhtikuussa Kiinassa vieraillut
Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-il on kiinalaisten lähteiden mukaan
antanut viitteitä siitä, että hänen hallintonsa olisi vihdoin taas
valmis neuvottelemaan kaikkein arvokkaimmasta valttikortistaan,
ydinohjelmasta.
Näin ollen Etelä-Korean olisi samaan aikaan annettava Pohjois-Korealle
sekä keppiä että porkkanaa, yhtäältä rangaistakseen sitä upotuksesta,
toisaalta houkutellakseen sitä takaisin neuvottelupöydän ääreen.
Presidentti Leen on nyt osoitettava, kuinka tästä mahdottomasta
yhtälöstä tehdään mahdollinen, jotta sekä korealaiset konservatiivit
että Itä-Aasian rauhasta huolestunut muu maailma olisi lopputulokseen
tyytyväinen.
TÄSTÄ ON KYSYMYS
- Uusimpien todisteiden valossa on entistä uskottavampaa, että
maaliskuussa 46 uhria vaatineen eteläkorealaisen sotalaivan uppoamisen
taustalla oli pohjoiskorealainen torpedo. - Presidentti Leen on nyt keksittävä pohjoisen provokaatiolle
päättäväinen vastatoimi, jota hänen kannattajansa pitävät riittävänä,
Pohjois-Korea uskottavana ja muu maailma kohtuullisena. - Näillä näkymin Etelä-Korean ainoana varteenotettavana
vaikuttamiskeinona voidaan pitää Pohjois-Korean taloudellisen ahdingon
kiristämistä joko tuontirajoituksina tai suorina talouspakotteina.