Euroopan unionin käytännön
toiminnassa talous ja politiikka eivät kohtaa toisiaan oikealla tavalla.
Yhtenäiset sisämarkkinat luovat säännöstön, jonka varassa tuotannontekijät
liikkuvat suhteellisen vapaasti koko unionissa. Sen sijaan talouspolitiikan
koordinointi on vain osittaista ja poliittinen päätöksenteko vieläkin
hajanaisempaa.
Unioni on valtavien strategisten haasteiden edessä. Se
kärsii yli puolivuosisataisen historiansa pahimmasta taloudellisesta
laskukaudesta. Totta kyllä Euroopan keskuspankki (EKP) ja EU:n komissio ovat
kyenneet tarttumaan kriisiin sangen nopeasti ja saaneet pääomaa liikkeelle
yritystoiminnan ja kulutuksen rahoittamiseksi. Kansalliset elvytyspaketit ovat
lisänneet kysyntää niin, että ensimmäiset heikot toipumisen merkit ovat
nähtävissä. Toistaiseksi kansallista elvytyspolitiikkaa ei ole kuitenkaan
koordinoitu järin tehokkaasti koko unionin tasolla.
Haasteet eivät ole vain taloudellisia, vaan myös
rakenteellisia ja poliittisia. Väestön suhteellinen ikääntyminen on väistämätön
tosiasia, jonka kanssa ei käy helpolla yhteen taantumasta seuraavat budjettien
alijäämät ja julkisen velka-asteen kasvu. Vaihtoehtoina ovat veroasteen nosto
tai julkisten menojen karsinta. Väestön ikääntyminen lisää maahanmuuton
tarvetta, joka liittyy yhteiskunnallisesti arkaan siirtolaispolitiikkaan.
Kansainvälisesti unionilta odotetaan yhtenäisyyttä ja
toimintakykyä. Siihen kohdistuvat odotukset ovat jonkin verran lieventyneet
verrattuna George W. Bushin kauteen, jolloin eurooppalaisten oli astuttava
amerikkalaisten kriisinhallinnassa jättämiin tyhjiin aukkoihin Afrikassa ja
Lähi-idässä. Barack Obaman kaudella Washington tarjoaa monenkeskiselle
yhteistyölle johtoa, jolloin EU-maiden on harkittava, kuinka pitkälle ne ovat
valmiita tätä johtoa seuraamaan, erityisesti Afganistanissa.
Unionin pitäisi kyetä kokoamaan yhteistä voimaa
kansainvälisen talous- ja finanssijärjestelmän uudistamiseksi, millä alalla
sillä on koko maailman mitassa suhteellisesti eniten voimaa. Kuinka unioni
suhtautuu esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) uudistamiseen, mikä
merkitsee voimasuhteiden uudelleenjaon vuoksi sen oman suhteellisen merkityksen
laskua? Myönteistä on panna merkille se, että EU on Ruotsin puheenjohdolla valmistautumassa
hyvin syyskuun lopulla Pittsburghissa pidettävään G20-ryhmän huippukokoukseen.
Toistaiseksi on vältytty niiltä kiistoilta, joita unionin sisällä käytiin
valmistauduttaessa huhtikuun alussa järjestettyyn Lontoon G20-huippukokoukseen.
Kööpenhaminan ilmastokokous on yksi suurimpia EU:n ja
koko maailman haasteita. Tähän saakka unioni on päätynyt kaikkein
edistyksellisimpään ilmasto- ja energiapoliittiseen pakettiin. Tässä suhteessa
se oli välillä jo jäämässä yksin, mutta onneksi Obaman hallinto teki tuntuvan
käännöksen Yhdysvaltojen aikaisempaan politiikkaan. Nyt EU pyrkii
yhteistoimintaan Washingtonin kanssa, jotta niiden rintama loisi riittävästi
painetta uuteen ilmastosopimukseen nihkeästi suhtautuvien Intian, Kiinan ja
Venäjän taivuttamiseksi sopimukseen.
Kuitenkin, jos länsi menee liian pitkälle
yksipuolisissa myönnytyksissään, sen oman teollisuuden kilpailuetu heikkenee ja
se joutuu lisäksi muiden ilmastoratkaisujen maksumieheksi.
EU:n sisäinen hajanaisuus näkyy selvästi
energiapolitiikassa, mistä se joutuu jatkuvasti kärsimään. Itämeren pohjaan
laskettava, Saksan ja Venäjän yhteisille eduille perustuva Nord Stream
-kaasuputki, on nostattanut vastarintaa Puolassa, Ruotsissa ja Baltian maissa.
Etelä- ja Keski-Euroopassa vastakkain ovat venäläistä kaasua kuljettava South
Stream ja Venäjän valvomia alueita kiertävä Nabucco -putki. Italia on lähtenyt
avoimeen yhteistyöhön Venäjän kanssa ja unionin jäsenyyttä odottava Turkki
osallistuu niihin molempiin.
Euroopan unionin yhtenäinen energiapolitiikka on
toteutumaton unelma. Kuitenkin pitäisi päästä tilanteeseen, jossa riippuvuus
alueen ulkopuolisista energialähteistä saadaan laskuun. Samalla vähenisivät
ulkopuolisten toimittajien, erityisesti Venäjän, mahdollisuudet manipuloida eri
valtioiden politiikkaa ja lyödä kiiloja unionin rintamaan. Neuvotteluvoimaa voi
hankkia vain mahdollisimman vahvalla kollektiivisella toiminnalla koko unionin
mitassa.
EU:lta puuttuu strateginen visio ja selkeä ohjelma sen
toteuttamiseksi. Tosin finanssijärjestelmän hallinnassa ja ilmastopolitiikassa
on merkkejä tällaisesta suunnasta. Tosin on epärealistista ajatella, että 27
maan yhteisö voisi toimia kaikissa asioissa yhtenä kokonaisuutena. Silti
yksittäisten maiden sisäpolitiikka tuo omat mutkansa matkaan. Aina on jossakin
keskeisessä jäsenmaassa vaalit – nyt Saksassa ja viimeistään ensi keväänä
Englannissa – jotka hidastavat yhteistyötä ja päätöksentekoa.
Erityisen selvästi ongelmat ovat näkyneet Irlannin
kansanäänestyksen päätöksessä hylätä unionin instituutioita tehostava
Lissabonin sopimus. Nyt irlantilaiset äänestävät 2.10. uudelleen siitä. Toivoa
sopii, että tulos on myönteinen ja että myös Tshekin tasavallan itsekeskeinen
presidentti Vaclav Klaus tulee sopimuksen taakse.
Sopimuksessa edellytetyt ”presidentin” ja ”ulkoministerin”
tehtävät – joihin molempiin on tarjolla suomalainen ehdokas – eivät tietenkään
hetkessä lisää unionin koheesiota ja vahvista sen kansainvälistä vaikutusta,
mutta se antaa ainakin nykyistä paremman mahdollisuuden tällaiseen kehitykseen.