Turun Sanomat, 2.4.2008
Raimo Väyrynen

Onko Suomi matkalla Naton jäseneksi? Jos otamme riittävän pitkän
historiallisen perspektiivin, niin vastaus on ilmeisen myönteinen.
Olemme siirtyneet kylmän sodan aikaiselta harmaalta puolueettomuuden
vyöhykkeeltä Naton rauhanturvakumppaniksi ja muutenkin osaksi laajempaa
läntistä puolustusjärjestelmää.

Syynä tähän siirtymään ei ole niinkään ollut Venäjän pelko vaan
päätökset lähteä mukaan yleiseen läntiseen taloudelliseen ja
poliittiseen integraatioon. Suomesta on tullut normaali läntinen
demokratia, joka yhdentyy myös puolustuspoliittisesti ja -teknisesti
itsensä kaltaisten valtioiden kanssa.

Tämän tien päässä ei kuitenkaan välttämättä häämötä jäsenyyshakemus
Natoon. Sellainen ratkaisu vaatii poliittisen päätöksen, jolla on
takanaan kansan tuki. Itse asiassa jo jäsenyyskriteerit edellyttävät
kansan laajaa tukea tällaiselle ratkaisulle.

Jos päättämistä EU-jäsenyydestä – joka politiikan sisällön osalta vaati
suurempaa sitoutumista kuin mahdollinen Nato-jäsenyys – pidetään
mittatikkuna, niin liittyminen sotilasliittoon edellyttää
kansanäänestystä. Vaikka kansanäänestys voi olla poliittisesti
välttämätön, niin ne käydään yleensä muista poliittisista teemoista
kuin varsinaisesta asiasta.

Viimeaikaiset mielipidetiedustelut viittaavat siihen, että
suomalaisista edelleenkin lähes 60 prosenttia vastustaa
Nato-jäsenyyttä. Näiden tiedustelujen mukaan väite, että jos
valtiojohto ottaisi myönteisen kannan jäsenyyteen, niin jäsenyys olisi
sillä ratkaistu, ei juuri pidä paikkaansa.
On jopa näyttöä siitä, että valtiojohdon kannatus jäsenyydelle lisäisi
kansalaisten kriittisyyttä. Suomalaisesti ovat tavallaan geneerisesti,
vaikkakaan tuskin geneettisesti, vastaan jäsenyyttä missään
sotilasliitossa. Tuskin Natoa sentään verrataan Varsovan liittoon,
mutta omavaraisuus turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa on
suomalaisille tärkeä arvo.

Oma apu paras apu

Tätä taustaan vasten kuvittelen, että suomalaisten Nato-kriittisyys
johtuu ainakin kahdesta seikasta. Ensiksi suomalaiset eivät luota
ulkomaiseen apuun kuten on kirjoitettu Suomenlinnan kallioon. Kun
tiedämme Naton tämän hetkisen puolustussuunnittelun tosiasiallisen
puuttumisen Pohjois-Euroopassa, niin Naton peruskirjan 5. artiklan
turvatakuille ei pidä antaa liian paljon painoa.
Uskomme, että myös puolustuspolitiikassa oma apu on viime kädessä paras
apu. Suomalaisia on vaikea taivuttaa, myös talvisodan kokemusten
perusteella, uskomaan ulkoisen avun voimaan.

Tähän liittyy likeisesti virallisessa politiikassa yleiselle
asevelvollisuudelle annettu voimakas painotus (vaikka tosiasiassa
miespuolisesta ikäluokasta vain 70 prosenttia suorittaa
asevelvollisuuden). Vastaavalla tavalla korostetaan aluepuolustuksen
merkitystä (vaikka tosiasiassa se ei tarkoita sotatilanteessa koko
valtioalueen puolustusta).

Bushin politiikka painolastina

Toinen keskeinen syy Nato-kriittisyyden on Yhdysvaltojen viime vuosina
harjoittama politiikka. Jokainen tietää, että edes Naton jäsenmailla ei
ole automaattista velvollisuutta osallistua liittokunnan käynnistämiin
operaatioihin. Vielä vähemmän tällaista velvollisuutta on liittoon
rauhankumppanuuden kautta kytkeytyneillä ei-jäsenillä. Osallistuminen
sotilaallisiin operaatioihin riippuu aina kansallisista päätöksistä.
Toisaalta on selvää, että varsinkaan Naton jäsenmaa ei voi toistuvasti
kieltäytyä osallistumisesta yhteisiin kansainvälisiin operaatioihin.
Liiton jäsenyys merkitsee luonnollisesti sitä, että sen johtavan
valtion, Yhdysvaltojen, ja jäsenmaan välisen poliittisen suhteen luonne
muuttuu. On eri asia keskustella suurvallan kanssa sotilaallisena
liittolaisena kuin rauhankumppanina, puhumattakaan puolueettomana
valtiona.
Silti George W. Bushin hallinnon politiikka on vierottanut syvästi
suomalaisia transatlanttisista suhteista. Tämä piirre ei ole
tunnusomainen vain Suomelle, vaan saman kriittisyyden jakavat liki
kaikki muut teollisuusmaat.

Vaikka Bushin hallinto on parin viime vuoden aikana, havaittuaan
kansainvälisen vaikutusvallan nopean hupenemisen, pyrkinyt palaamaan
monenkeskiseen yhteistyöpolitiikkaan, niin kovin moni ei siihen jaksa
uskoa. Yksinkertaisesti Bushin ensi mmäisen presidenttikauden
kielteinen painolasti on niin raskas, että se ei ole enää korjattavissa
vajaan vuoden aikana.

Vaikka Ilkka Kanerva ulkoministerinä edisti kiitettävästi Suomen
suhteita Yhdysvaltoihin, niin tämä työ ei ole merkittävästi vaikuttanut
suomalaisten kielteiseen suhtautumiseen Bushin hallinnon
ulkopolitiikkaan.
Oma keskustelunaiheensa on tietysti se, onko kenenkään seuraavan
mahdollisen Yhdysvaltojen presidentin Eurooppa-politiikan linja kovin
erilainen. Suurta muutosta tuskin tapahtuu, mutta ehkä seuraavan
presidentin korva kuulee hieman herkemmin eurooppalaisia tuntoja,
jolloin Suomen kyky vaikuttaa Euroopan unionin valintoihin nousee
entistä merkittävämmäksi.

NRF-joukot pieni askel

Viimeisimpinä aikoina on taitettu peistä siitä, mitä merkitsee
liittoutumapolitiikan kannalta Suomessa kompromissina tehty päätös
lähteä mukaan Naton nopean toiminnan joukkoihin (NATO Response Force,
NRF). Hallituksen sisällä ja presidentin kanssa tehty kompromissi
tarkoittaa sitä, että Suomi tarjoaa järjestelyihin niin sanottuja
täydentäviä joukkoja, mutta ei osallistu säännölliseen päivystykseen.

Oma kantani on se, että varsinkin jos EU:n, jossa jo osallistumme niin
sanottujen taistelujoukkojen päivystykseen, ja Naton operaatiot
lähestyvät toisiaan, niin kysymys NRF-päivystyksestä nousee
todennäköisesti esille jonakin tulevana ajankohtana. Jo nyt tosiasia on
se, että EU:n kriisinhallintaoperaatioissa noudatetaan Naton
standardeja ja menettelytapoja.

Eduskuntakeskustelussa on esitetty käsityksiä siitä, että
NRF-päätöksellä Suomi olisi ottanut pitkän askeleen kohti
Nato-jäsenyyttä. Totta kai Suomen ilmoittama optio osallistua
pikaiskujoukkojen tukitoimintoihin merkitsee läheisempää yhteistyötä
Naton kanssa. Toisaalta päätös pysyä kokonaan NRF:n ulkopuolelle olisi
merkinnyt jättäytymistä rauhankumppaneiden ulkoreunalle.
Kun kansainvälinen järjestelmä ja Nato muuttuvat, niin Suomessa tehty
päätös rajallisesta osallistumisesta NRF:ään merkitsee tosiasiassa
meidän entisen suhteellisen asemamme säilyttämistä.

Ei näillä eväillä Naton jäseneksi

Vastaus kysymykseen siitä, onko Suomi matkalla Nato-jäsenyyteen, on
yksiselitteinen: ei näillä eväillä. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa ja
vuoden 2012 presidentinvaaleissa tullaan keskustelemaan aktiivisesti
Suomen Nato-politiikasta päinvastoin kuin vuoden 2007
eduskuntavaaleissa, joissa keskeisten puolueiden puheenjohtajat
jäädyttivät aiheen. Tulevaisuudessa se ei ole enää mahdollista.

On kuitenkin hyvä muistaa, että Nato-jäsenyyden vastustaminen tuo
enemmän ääniä kuin sen ajaminen, eikä tämä tilanne näytä muuttuvan.
Tässä tilanteessa jokainen vaalivoittoon pyrkivä ja suurimmaksi
puolueeksi pyrkivä puolue miettii toisenkin kerran, onko
Nato-jäsenyyden kannattaminen poliittisesti järkevä ratkaisu.

Tähän kokonaisuuteen liittyy myös valtiosäännön uudistaminen puhtaasti
pääministerikeskeiseen suuntaan ulkopolitiikan hoidossa. Risto E.J.
Penttilä pitää tuoreessa EVA-raportissaan Suomen ulkopolitiikan idea
parhaana ratkaisuna pääministerikeskeistä Nato-jäsenyyttä.

Tämä lopputulos on hyvin perusteltavissa. Ongelmana on vain se, että
kansa ei näytä haluavan luopua sen enempää sotilasliiton ulkopuolella
pysymisestä kuin suorasta presidentinvaalistakaan, mikä taas
rationaalisesti edellyttää ainakin jonkinlaisten valtaoikeuksien
säilyttämistä presidentillä. Kuka lienee sitten oikeassa?